maanantai 23. heinäkuuta 2018

Entä jos täällä onkin juuri tällaista?



Jari Tervo kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan, että kansainväliset toimittajat tulivat Suomeen väärällä hetkellä – ei täällä tällaista ole. Vaikka kolumni oli tuttuun tyyliin kirjoitettu taitavasti ja siinä oli sopivasti tilaa niin provosoitumiselle kuin peukuttamiselle, jäi tekstissä hiukan harmittamaan väsymiseen asti suomalaisten suusta kaikuva mantra: on vain yksi oikea suomalainen sää ja se on lonkerolasin värinen.

Tervon tekstissä harmittaa lähinnä se, että voin kuvitella osaa sen lukijoista nyökyttelemässä hyväksyvästi ja toteamassa, että kyllä, näin juuri on. Ei ole Suomessa oikeasti tällaista, ei missään tapauksessa.  Ja oikeastaan olisivat toimittajat saaneet olla kokonaan tulematta, mokomat. Ilman Suomi-uutisia on maailmalla pärjätty ennenkin.

En voinut vastustaa kiusausta laittaa ylös ajatuksia, joita teksti herätti ja joihin kannustivat myös keskustelut kansaivälisen leirin nuorten kanssa, jotka olivat yllätyksekseen huomanneet suomalaisten olevan iloisia, avoimia ja ystävällisiä. Vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja kuulemaansa! 

On kyllä totta, että Suomea ei ole siunattu kovin hyvillä, tai ainakaan lomalaisia hellivillä keleillä muutamina menneinä kesinä. Talvetkin ovat olleet vähän niin ja näin, ja aika monta mustaa joulua on sään puolesta vietetty, ainakin Etelässä. Viime talvi oli kuitenkin huikea, lunta riitti ja hiihtokeskuksillakin meni pitkästä aikaa mukavasti. Kausi oli pitkä. Kevään räntäkauttakaan ei kauaa kestänyt. Koivunlehtien alkaessa vihertää lähes heti lumien sulamisen jälkeen, ei siinä paljon kerinnyt harmaudessa masentua. Kesäkin alkoi jo toukokuussa, ja nyt sitä hellettä on tosiaan riittänyt, ihan epäuskoon saakka.

Vaikka pidän kolumnin kirjoittajaa kovasti arvossa ja löydän rivien välistä sinne tarkoitetun taitavan sarkasmin, on pakko heittää takaisin kysymys: mitä jos täällä onkin juuri tällaista? Kaunista luontoa, puhtautta ja jopa ihan mukavia avoimia, fiksuja ihmisiä? Ja hei, meillä kävi ihan mieletön tuuri, kun ilmatkin suosivat juuri silloin, kun Suomi oli isosti näkyvillä kansainvälisissä tiedotusvälineissä. Ihan mahtavaa, kansainvälisille vieraillemme jäi Suomesta hyvä ja positiivinen kuva! 

Joskus tuntuu siltä, että juuri tuo Tervon mainitsema marraskuun harmaus ja loskakerroksen paksuun on se, minkä kuuluu määrittää suomalaisuutta aidoimmillaan. Semmoista täällä on, eikä siinä ole mitään juhlimista, ettäs tiedätte. Tai jos haluatte nähdä jotain mukavampaa, niin tulkaa talvella katsomaan. Lunta täällä kuuluu olla, ja ainakin pari metriä. Mutta kesä, se on surkea, aina. Kylmä on ja vettä sataa!

Olen sanonut, että jos joskus menen tietokilpailuun ja siellä kysytään, mitkä ovat vuosisadan kuumimmat kesät, osaan vastata: 2011 ja 2014. Ensimmäisen tiedän siitä, että TAYSin synnärin parkkipaikalla auton lämpömittari näytti +36 astetta ja ei, en ollut siellä 29 tuntia katsomassa ystävän jälkikasvua. Jälkimmäinen vuosiluku on muistissa samoista syistä. Kuumaa on siis ollut ennenkin, joten voi olla että Suomessa sittenkin on juuri tällaista. Säät vaihtelevat. Tämä kesä saattaa päästä vuosisadan kuumimpien kesien joukkoon, mutta tällä kertaa henkilökohtainen tilanteeni on toinen ja pääsen vilvoittelemaan vedessä pulikoivan jälkikasvun kanssa. 

Samaistun kolumnistin kanssa ajatukseen siitä, että hellepäivistä nauttiminen vaikuttaisi olevan asia, joka pitää ansaita. Rennosti ei voi ottaa, jos ei samalla voi taputtaa itseään olkapäälle ja olla tyytyväinen päivän työsuoritukseen mökillä, puutarhassa, veneessä tai kotona. Loma on aikaa laittaa kaikki ne asiat järjestykseen, jotka jäävät muuna aikana arjen jalkoihin. Nostan käden, tunnistan tästä myös itseni. Toisaalta onhan tietysti niin, että hoitamattomat hommat stressaavat enemmän kuin niiden hoitaminen, ja stressin lievitys on kai yksi loman tarkoituksista. 

Me suomalaiset emme ole niin juroa, viinaan menevää ja sulkeutunutta kansaa kuin haluamme itsellemme uskotella. Ja vaikka niistä jotain olisimmekin, ei se ole aihe vuositolkulla jatkuvaan synkkyyden stereotypiassa rypemiseen, jonka täällä vierailevat turistit tai toimittajat toteavat yleensä hevonsonnaksi melko nopeasti. Rauhallisuus, harkitsevuus, toisen henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen, rehellisyys, ja ahkeruus eivät ole este hymylle, ystävällisyydelle tai avuliaisuudelle. Sitä paitsi kiukkupusseja löytyy kaikkialta maailmasta, he eivät ole meidän yksinoikeutemme.  Lisäksi meillä on ihan oikeasti muitakin ihan yhtä suomalaisia säitä kuin marraskuun pimeys tai sisua koetteleva sydäntalvi, joka testaa, kenen kantti kestää, perkele. Osa meistä osaa jo nyt myös iloita ja nauttia hyvistä keleistä ihan vain tekemättä mitään tuottavaa. Toivoa siis on!

Tervolle iloa, valoa ja aurinkoa mökkirannan perkaamiseen ja oikein hyvää kesän jatkoa, meille kaikille!

P.S. Auringossa ei kannata olla kauhean ryppyotsainen, sillä liika auringonottaminen vanhentaa muutoinkin. Tulee vain lisää juonteita, jotka harmittaa sitten marraskuussa, kun on muutoinkin ankeaa. ;)

maanantai 21. toukokuuta 2018

Tahdon puutetta vai politiikkaa - ajatuksia päiväkodin kohtalosta


Vahalahden koulu sai taannoin työrauhan viideksi vuodeksi, kun rakenteellista muutostarvetta ei nähty. Lopetus oli kuitenkin hilkulla ja kylän aktiiviset vanhemmat tekivät suuren selvitystyön argumentoidakseen byrokratian raskaita rattaita vastaan. Helpotus koulun säilyttämisestä oli suuri, kun myönteinen päätös tuli. Koulu on kylälle valtavan tärkeä monestakin syystä, ei vähiten siksi, että koulussa ei ole sisäilmaongelmia tai kiusaamista, kaikki oppilaat tuntevat toisensa hyvin ja yhdistelmäluokissa oppilaat oppivat toimimaan eri-ikäisten kanssa luontevasti toisiaan kunnioittaen.
Koulun kanssa samalla tontilla on myös ihana pieni päiväkoti, jossa ympäristö on kodinomainen ja kaikki lapset yhdessä samassa sisarusryhmässä. Päiväkoti on osa Tottijärven päiväkotia ja yksi Sarkolan harvalukuisia kunnallisia palveluja. Tänä keväänä tuli täytenä yllätyksenä, että päiväkotia ollaan lakkauttamassa. Valitettavasti on vaikea välttyä ajatukselta, että kyseessä voi olla myös pitkän tähtäimen suunnitelma siitä, että kun ei ole päiväkotia, voidaan pian todeta, ettei omalta kylältä ole tulijoita kouluunkaan. Salaliittoteoriaa? Enpä tiedä, politiikkaa nyt vähintään.

Päiväkodissamme on alle 10 lasta, syksyllä tarkka luku lienisi 8. Ymmärrän että se on vähän. Sitä en kuitenkaan pysty ymmärtämään, mistä säästöjä syntyy, jos samat lapset ja sama henkilökunta siirtyvät kuuden kilometrin päähän toiseen rakennukseen. Tilakustannuksista? Mahtavat olla kovat.

Kysyessäni, mistä säästöt syntyvät, toisin sanoen, miten lopettaminen argumentoidaan, en saanut kunnollista vastausta. Isomman yksikön vanhemmilta ei myöskään ole kysytty, olisiko joku perhe halunnut esimerkiksi sisarukset samaan päiväkotiryhmään tai haluaisiko joku siirtää lapsensa Sarkolaan logistisista syistä. Viereiselle kunnalle ei myöskään ole vinkattu siitä, että maalaismaisemissa sijaitsevassa pikkupäikyssä olisi ostopalvelupaikkoja tarjolla, jos kunnalla itsellään sattuisi olemaan tiukkaa päiväkotipaikkojen kanssa tai olisivat muutoin valmiita tarjoamaan käytössä olevaa palveluseteliä jollekin Tampereen suuntaan töihin ajavalle perheelle.
Moni päiväkodin henkilökunnasta vanhempiin on myös ehdottanut, että koululaisten iltapäiväkerhotoimintaa voisi yhdistää päiväkodin toimintaan, mikä olisi myös lasten kannalta kovin kiva ja vanhempienkin kannalta kätevää. Monien sisarukset ovat päiväkodissa, joten molemmat saisivat toisistaan turvaa yhteisissä iltapäiväpuuhissa. Esteeksi kuulemma muodostuu kuitenkin se, että iltapäiväkerho on osa koulun toimintaa kun taas päiväkoti kuuluu varhaiskasvatukseen. Toisin sanoen rahat tulevat eri instansseista, eikä byrokratia tunnetusti kovin helposti taivu tällaisiin monimutkaisiin ratkaisumalleihin.

Sarkolan päiväkodin lakkauttamispäätöksen taustalla on ennen kaikkea raha. Yksikkö näyttää paperilla kalliilta ja laskee suuremman yksikön käyttöasteprosenttia. Tosin todellisuudessa Sarkolan päiväkotiyksikkö on paperillakin keskihintainen Nokian hintatasoon nähden, joten sekään ei argumenttina ole kovin vahva. Sitä vastoin uuden varhaiskasvatussuunnitelmanmukaista lapsen omaehtoista ja –tahtista oppimista, ympäristön aktiivista tutkimista ja kestäviä sekä ekologisia toimintamalleja, vain muutamia kohtia suunnitelmasta mainitakseni, on vaikea kuvitella toteutettavan yhtä luontevasti isoissa ryhmissä tai ylipäätään missään muualla. Pieni joukko maailmaa ihmetteleviä tiitiäisiä toimii joustavasti ja ohjaajilla, jotka Sarkolassa muuten ovat huippuja, on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, että päivät rakentuvat kaikille motivoiviksi ja kiinnostaviksi. Tänään kestävästä elämäntavasta puhuminen on erityisen helppoa myös siksi, että lapset saivat nauttia niin Sarkolassa kuin Tottijärvellä lähiruokapäivästä. 

Jos oikeita, ei siis vain byrokratian näkökulmasta paperilla hyvältä näyttäviä taloudellisia perusteluja päiväkodin lakkauttamisella löytyisi, niin voisin jotenkin pystyä hyväksymään sen, että kaikille Sarkolan lapsille löytyisi paikat Tottijärveltä. Teoriassa näin kai onkin, sillä kyseissä yksikössä on ollut ennenkin isoja ryhmiä, mutta asiaa tänään kolme kertaa suoraan kysyneenä suoraa vastausta saamatta pystyin lukemaan, että lapset sijoitetaan ensisijaisesti muualla, missä on joutokäyntiä. Ajomatkaa päiväkodille tulee tällöin vähintään 17km suuntaansa. Se siitä lähipalveluperiaatteesta. 

Nokian kaupunkistrategia kuuluu ”Elinvoimainen ja ekologinen Nokia 2027”. Kiva. Kuntabyrokratian monimutkaisuuteen kompastellen ja todellisen tahdon puuttuessa mahtipontinen tavoite jää valitettavasti tahtotilaksi monilla mittareilla. Lähiruuan, ekologisuuden, kestävän kehityksen, puhtaan ravinnon ja terveellisen kasvuympäristön ollessa trendien kärkeä on silkkaa hulluutta yrittää tuhota aktiivinen ja elinvoimainen maalaiskylä jyräämällä byrokratian rattailla tyynesti yli. Viisautta olisi nähdä Sarkolan ja muiden pienten syrjäkolkkien brändiarvo kunnan monimuotoisuuden rikastajana. 
Nokian kaupungin kaupunkistrategia. Kuva kaupungin verkkosivuilta.

Sillä äärimmäisen aktiivinen kylä Sarkola on. Viimeisen kuukauden aikana olemme tanssineet vapputansseja kolmen paikallisen bändin säestäminä, olemme kerääntyneet mutustelemaan voissa paistettuja pikkukaloja Kuorre-kekkereihin, olemme järjestäneet roskienkeruutalkoot, lapsille on puuhattu lähiruokapäivä ja paikallinen kalastusseura on uusinut tiedotustaan kalastusluvista ja vesialueista. Koulun ympärille on kaupungin puutarhurin johdolla istutettu lisäksi erilaisia puita, jotta eri lajeja ei tarvitsisi välttämättä opetella kirjoista vaan niitä voisi ihmetellä ihan näppituntumalla. Niin lapset kuin aikuiset harrastavat aktiivisesti liikuntaa ja PT-palveluitakin on saatavilla. On puutalkoita, partiota ja jääraveja, ulkoilumaastoja unohtamatta. Lauluiltaa ja suvi-sunnuntaita on luvassa, metsästyseura on aktiivinen ja kylän toimintaa kehitetään koko ajan. Muun muassa jälleen tiistaina 22.5. Sarkolan kylien kokouksessa. Myös lasten oma yhteisö on varsin tiivis.

Aktiivisuudesta kertoo myös se, että saman tien kun tieto päiväkodin lopetusuhasta tuli ilmoille, tarttui paikallinen perhepäivähoitaja toimeen ja alkoi selvittää mahdollisuutta ryhmäperhepäivähoidon järjestämiseen päiväkodin nykyisissä tiloissa. Tieto toimintamahdollisuuksista on kuitenkin jäissä, sillä kiinteistön vuokrauksesta ei millään saada kaupungilta tietoa. Nokialla, Pirkanmaan parhaassa yrityskunnassa...

Suomi on monella tapaa upea maa, mutta hallinnon joustamattomuus ja siihen ennen kaikkea siihen turtuminen ovat asioita, joissa meillä olisi paljon kehitettävää. Jospa meillä olisi joskus oikeasti selkärankaa tehdä päätöksiä esimerkiksi hyvinvointia ja lapsen etua (tässä tapauksessa kirjaimellisesti) maalaisjärkeä käyttäen sen sijaan, että asiat nuijitaan kylmän viileästi laskien asiat näyttämään juuri siltä kuin halutaan. Tai jos olisi edes tahtoa kartoittaa ensin kaikki vaihtoehdot ilman että ensimmäisenä mietitään, miksi asiaa EI VOIDA toteuttaa. Olen varsin valmis juttelemaan vaihtoehdoista ja eri katsantokannoista, mutta sillä tiedolla joka tähän mennessä on ollut saatavilla, olen edellä kertomani kannan muodostanut. Jos joku haluaa tulla tutustumaan aktiiviseen Sarkolaan, järjestyy myös sellainen ekskursio aivan varmasti. Sillä välin odottelemme sydän syrjällään tietoa siitä, kuinka pienten päiväkotilaistemme käy.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kevätkukkoilua

Tampereen keskustassa keväinen päivä oli tavallista kuivempi, mutta karuudessaan kaunis. Tammerkoski tyhjennettiin Hämeensillan remonttitöiden takia kolmeksi vuorokaudeksi.
Merkit ovat varmat: rännit tippuvat vettä, kylätie on kuoppainen kuralieju ja lintulajien määrä vaikuttaa kasvaneen äkkiä merkittävästi. Kevät on täällä! Vielä hetken se taistelee taalven kanssa sään herruudesta, mutta voittaja on jo selvillä.

Aivan hetki sitten oli myös yksi varma kevään merkki, pääsiäinen. Viimeistään munien, pupujen, noitien, kanojen ja virpomisvitsojen väriloisto saa minut heäämään kevääseen. Alan katsoa kotia uudella silmällä. Ikkunoista tulviva aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja viikkosiivouksessa kesken jääneen pölyjen pyyhinnän. Ahdistun sotkusta enemmän kuin talvihorroksessa ja haluan kaiken yimääräisen piiloon.



Kevät on myös sitä aikaa, kun talvinopeusrajoitukset tuntuvat toisinaan turhauttavilta. Ajan itse noin 90 km päivässä pelkästään työmatkoja, joten olen kauan sitten löytänyt sisäisen tasapainoni liikenteessä. En jaksa turhista hermostua.

Ajoin taannoin kohti Tamperetta lapseni istuessa takapenkillä. Nopeusrajoitus oli 80 km tunnissa, ja mittarini näytti 85 ja 90:n väliin. Olin kohdassa, jossa oikealta kaistaltä ensin lähtee poistuvien liittymä ja sitten vain hiukan myöhemmin tiehen yhtyy oikealta saapuvien liittymä. Ajan kohdasta ohi päivittäin ja koska jatkan itse suoraan, on usein helpointa ajaa kyseisessä kohdassa vasenta kaistaa liikenteen sujuvoittamiseksi.

Ajaessamme tietä nyt, oli sunnuntai ja liikennettä luonnollisesti arkiaamua vähemmän. Tottumuksesta ja yhden auton vähän ennen poistuvien liittymää ohitettuani ajoin kohdassa totuttuun tapaan. Äkkiä huomasi kuitenkin takanani auto. Auto ajoi hyvin lähellä. Niin lähellä, että seuraavaksi puskurini oli vaarassa. Välittömästi auton huomattuani tarkistin oikean kaistan väistääkseni. Vilkaistuani vielä kerran peruutuspeiliin, näin perässä tulevan auton kuitenkin itse siirtyvä  aivan autoni ilmavirrassa oikealle kaistalle minut ohittaakseen. Välttääkseni kolarin, jäin tietysti vasemmalle. Minut oikealta ohittaessaan kuski päätti tervehtiä minua keskisormella. Suoritus meni sen verran hyvin, että sitä lienee harjoiteltu ennenkin. Vinkiksi kyseiselle kuskille vakuuttavuuden parantamiseksi tahtoisin kuitenki sanoa, että pakkashanskat hiukan vähentävät eleen agressiivisuutta, nahkahansikkaalla saavutettu teho olisi toista maata.

Saattoi olla, että ajoin aavistuksen liian pitkään vasemmalla kaistalla ja hän lienee joutunut hidastamaan vuokseni alamäessä hieman. En kuitankaan voinut olla ihmettelemättä sitä ristiriitaa, että puskurissa kiinni ajaminen, ohittaminen oikealta vaihtaen kaistaa vaarallisen läheltä ja minua huomattavasti reippaampi ylinopeus olivat kuskin mielestä ihan OK. Jopa siinä määrin, että hän katsoi aiheelliseksi harjoittaa sorminäppäryyttään kansainvälisellä käsimerkillä.

Pöyristyksestäni toipuneena jäin pohtimaan, miksi joillekin muiden liikennekäyttäytyminen on niin usein henkilökohtainen loukkaus, kettuiluja ja kiusaamista? Nyt kun kevät koittaa ja tiet sulavat, koitetaan säilyttää rauha myös liikenteessä. Kuivalla asfaltilla kaasujalka on helposti astetta raskaampi, mutta muistetaan että kyydissä on usein  paljon sellaista, mitä mikään raha ei korvaa. Jätetään kevätkukkoilu siis pääsiäisarkarteluihin ja muuttolintujen pongaamiseen. Niistä tulee sitä paitsi hyvä mieli ketutuksen sijaan.

Kevätsisustaminen alkaa meillä pääsiäisestä. Paras tunnelma syntyy, kun kotona näkyy sulavassa sopusoinnussa aikuisten maun mukaiset linjat ja lasten kädenjälki.