Lasten oma yhteisö

Nuorempi lapseni on kaksivuotias. Hänen nimensä on Oula. Päiväkoti on se sosiaalinen ympäristö, jonka kautta hän on kiinnittynyt osaksi kyläyhteisöä. Tai niin ajattelin. Eräs torstai-ilta kuitenkin todisti totuuden olevan paljon monimuotoisempi kuin kuvittelin. Jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa onnellisen hämmästyneenä ihmettelin pienestä kylästä kumpuavaa voimaa.

Tapaus sattui Vahalahden koulun pihamaalla. Koululla järjestetään joka torstai puuhakerhoa 5-10-vuotiaille lapsille. Kerho on ilmainen ja täytyy sanoa, että sitä vetävällä nuorella tytöllä on upean napakka ote lapsiin ja ihailtava kyky pitää homma hyppysissään. Vilinää ja vipellystä ei nimittäin puutu. Kerho on varsin suosittu ja sinne kerääntyy viikoittain paljon kylän lapsia pelaamaan ja leikkimään yhdessä. 

Lämpimillä keleillä ja valoisaan aikaan kerhoa pidettiin ulkona koulun pihalla. Nyt pelit pelaillaan sisätiloissa. Vanhempi lapseni, 5-vuotias tyttö, menee puuhakerhoon aina mielellään ja palaa sieltä silmät innosta säihkyen. Usein häntä kerhoon saattaessani nuorempi lapsi tallustelee mukana. Niin myös sinä pysäyttävänä kertana, kun ymmärsin millainen oma, kiinteä yhteisö kylän lapsilla on.

Seisoimme nuorimmaiseni kanssa koulun pihalla varmistamassa, että vanhempi pääsi turvallisesti perille. Kerhon vetäjä huikkasi lapsille eteisessä varmistavan kysymyksen, oliko pihalla vielä joku. Lapset kurkkasivat pihalle ja yhteen ääneen kajahti vastaus: ”Oula on vielä!”

Naurahtaen totesin takaisin, että Oula taitaa nyt kuitenkin vielä tulla kanssani kotiin. Muutama vuosi pitäisi vielä odottaa. Olin ilahtunut lasten reaktiosta. Kaikki tiesivät pienen poikani nimen. He varmasti myös tiesivät, kenen veli hän on, keitä hänen vanhempansa ovat ja missä hän asuu.

Sitten ovesta juoksi kouluikäinen tyttö. Hän juoksi Oulan eteen, kyykistyi, lausui pojan nimen lämpöä ja hyväksyntää äänessään ja rutisti vihreään talvihaalariin topatun tenavan rintaansa vasten. Halattuaan hämmästynyttä mutta tyytyväistä poikaa, tyttö juoksi takaisin sisälle. 

En tunnistanut talvivaatteisiin pukeutunutta tyttöä. En voi sanoa tuntevani vielä kaikkia kylän kouluikäisiä, varsinkaan pipo syvälle päähän painettuna. Mutta sillä ei ollut väliä. Sydänalaani levisi lämpö ja turvallisuuden tunne. Riippumatta iästä, pieni poikani oli jo luontaisesti kiinteä osa kylämme lapsiyhteisöä. Näin olin toki olettanut olevan vanhemman lapsen kohdalla ja sekin tuntui ihanalta. Olin saanut oletukselleni myös tukea samaisen puuhakerhon yhteydessä. Kerran eräs 9-vuotias herrasmies saattoi hänet lähes kotipihaan, kun olin kesän valoisuudessa antanut tytölle luvan tulla kotiin parin sadan metrin matkan aivan itsekseen puuhaillessani itsekin pihamaalla. Toisen kerran sain kuulla iloisen tervehdyksen ja kutsun mukaan leikkeihin saattaessani tyttöä kerhoon. Silloinkin kyseessä oli selkeästi vanhempi lapsi, jonka reaktio nuorempaa touhottajaa kohtaan olisi voinut olla myös aivan toisenlainen. Ei ollut. Se tuntui hyvältä. 

Kuitenkin juuri nuoremman kohdalla onnen tunne pääsi yllättämään. Koulu ja päiväkoti ovat samassa pihapiirissä, joten sinänsä nimeltä tunteminen oli enemmänkin ilahduttavaa kuin yllättävää. Hämmästyksen sai aikaan tapa, miten nuorimmaistani kohdeltiin. Tuntui turvalliselta, että kylän lapset tunsivat toisensa ja välittivät toisistaan ikään katsomatta. Jokainen otetaan osaksi yhteisö, vieläpä ilman vanhempien ohjausta. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa yhteisössä ja jokainen tekee siitä rikkaamman oman luonteensa, osaamisensa ja ikänsä mukaan. Ja se riittää. Miten harvinaista se onkaan tänä päivänä.

Kylän sydän vietti ansaittuja juhlia - Vahalahden koulu 120 vuotta

Vahalahden koulu vietti perjantaina 120-vuotis juhliaan. Kaikki kyläläiset oli kutsuttu mukaan. Niinpä meidänkin perhe meni kiinnostuneena paikalle. Harvemmin sitä juhliin pääsee ihan kodin tuntumaan viereiselle tontille. 

Juhlat jäivät kuitenkin meidän perheeltä valitettavan lyhyeen, sillä jo ennen sisätiloihin astumista vanhempi lapsista totesi olevansa huonovointinen. Isä ja tytär hipsivät takaisin kotiin, minä jäin nuoremman kanssa kahvittelemaan. Kaksivuotiaan keskittymiskyky ei perjantai-iltana enää kuitenkaan riittänyt kovin juhlaviin käytöstapoihin. Ymmärtäähän sen. Väenpaljous laittaa väkisinkin vähän ujostuttamaan ja harmitti, kun koulun eteisestä ei saanut ottaa palloja ja rumpujen soitonkin äiti kielsi. Kun makaronina sylissäni valuvan nuoren miehen vastaukset kaikki kysymyksiin olivat lähtökohtaisesti ja tarmokkaasti ”EI”, totesin juhlien olevan meidän osalta juhlittu.

Ilma oli perjantaina märkä, sateinen ja pimeä. Siitä huolimatta tunnelma oli iloisen valoisa ja juhlallinen. Vaikka olin itse paikalla vain hetken, ei tärkein tunnelmatekijä jäänyt huomaamatta: 120-vuotiaan koulun arvostus näkyi ja kuului. Järjestelyihin oli nähty paljon vaivaa ja oppilaat olivat valmistautuneet esityksiin huolella. Ulkona uljaasti ja sadetta uhmaten palavat jätkänkynttilät konkretisoivat sen palon, jolla kyläkouluun suhtaudutaan. Se ei ole vain rakennus, jossa lapset saavat opetusta. 

Mieleeni jäi erityisesti eräs nuorimies, joka oli selkeästi koulun entinen oppilas. Ohittaessamme hänet, hän esitteli samanikäiselle tytölle paikkoja kertoen, mitä missäkin oli silloin, kun hän kävi koulua Vahalahden kyläkoulussa. Ilmeessä ja äänessä oli ylpeyttä ja nostalgiaa, joka sai minut hymyilemään. Hymyilin puoliksi sisäänpäin, sillä en halunnut tuoda julki kuunnelleeni ja tarkkailleeni nuorten keskustelua. Minusta oli kuitenkin merkille pantavaa, että jo selkeästi useita vuosia sitten alakoulunsa lopettanut poika huokui lämpöä ja iloa jakaessaan koulumuistojaan.  

Olen itse käynyt kouluni isoissa kouluissa. Ala-asteellamme oli reippaat 400 oppilasta ja yläasteen oppilasmäärä kipusi yli kuudensadan. Vahalahden kyläkoulusta tekemieni havaintojen taustalla ei siis ole romantisoitu nostalgiamatka omiin kouluvuosiin. Oman taustani huomioiden osaan kuitenkin arvioida niitä erityispiirteitä, joita kyläkoulu voi tarjota ja joihin isoilla kouluilla ei ole mahdollisuutta. Minulle koulu on ollut aina kiva paikka, opiskelu suhteellisen vaivatonta, kavereita on ollut paljon ja kiusaamisyritykset ovat loppuneet kuin seinään. Osasin laittaa sitä yrittäneille jauhot suuhun hyvin nopeasti. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin.

Nähtyäni kyläkoulun menoa nyt vuoden verran, ymmärrän täydellisesti, miksi siitä on muodostunut koko kylän olemassa olon ydin. Vanhemmat haluavat tietää, että lapsi viettää päivänsä turvallisessa ympäristössä, jonne pääsee helposti. Koulu edustaa jatkuvuutta, eteenpäin menemistä sekä kunnioitusta luonnon- ja maanläheistä elämäntapaa kohtaan.

Koulun olemassa oloon kulminoituu siis paljon muutakin kuin lakisääteistä oppimista. Se ylläpitää yhteisöllisyyttä sekä arvoperustaa, joka täällä asuvien ihmisten elämässä vallitsee. Lisäksi koulu edustaa yhteiskunnassa laajemminkin huomattavissa olevaa ilmiötä. Oravanpyörästä hyppäämistä, downshiftausta, maadoittumista. Ei ole sattumaa, että jooga, mindfulness tai meditaatio vetävät hyvinvointikeskusten tunnit täyteen osallistujia. Life coachit opettavat ihmisiä säätelemään stressitasoa ja etsimään vastapainoa työelämän kaiken energian imevälle kiireelle. Ihmiset ovat unohtaneet, kuinka olla osa ympäristöä ja kuinka palautua arjen keskellä. Lähiruokabuumi on viime vuosina noussut aivan uudelle tasolle ja sisäilmaongelmat huolestuttavat syystäkin. Listaa yrityksistä etsiä uutta yhteyttä luontoon ja puhtaaseen ympäristöön voisi jatkaa loputtomiin. Kyläkoulut edustavat sitä vastavoimaa, joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme jyllää kaikilla osa-alueilla ihmisen tuottavuuskoneeksi muuttamista vastaan. Työpaikat eivät ole koskaan satsanneet työntekijöiden hyvinvointiin niin paljon kuin nyt, ja siitä on tullut työmarkkinoilla myös kilpailuvaltti. Väistämättä herää ajatus siitä, millainen kilpailuvaltti kyläkoulut voisivat kunnille olla sen sijaan, että niistä yritetään etsiä olemattomia kustannussääntöjä. 

Kyläkouluihin panostaminen ei tarkoita jäämistä muinaishistoriaan. Päinvastoin, esimerkiksi uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan oppilaan omaa oivaltamista, ilmiöiden tunnistamista ja sitä kuinka yksilölliset tavat oppia tulisi huomioida aiempaa paremmin. Pienissä ryhmissä ja lähellä luontoa toteutus on helppoa. Sama pätee yhdysluokkiin. Mikä voisi tarjota enemmän mahdollisuuksia tehdä omia oivalluksia, kuin esimerkin näyttäminen tai saaminen muilta oppilailta tai suoraan ulko-ovelta aukeava metsikkö? Uskon että tulevaisuudessa myös vanhemmat tulevat arvostamaan entistä enemmän kouluja, jotka voivat tarjota oppilaille puhtaan sisäilman, terveellistä lähiruokaa ja laadukasta opetusta ympäristössä, jossa oppilaiden omavalvonta ehkäisee luontaisesti koulukiusaamista. Tällaisista asioista aikuisten maailmassa ollaan jo nyt valmiita maksamaan paljon.

Koulun 120-vuotisjuhla oli ihana lämminhenkinen tilaisuus. Se oli kuitenkin paljon muutakin kuin syntymäpäiväjuhla. Juhlaa alettiin valmistella vähitellen heti kouluvuoden käynnistyttyä, kun vanhempaintoimikunnan ja koulun opettajien kesken pohdittiin, miten juhlaa sopivimmin vietettäisiin. Syyskuussa järjestetyssä vanhempainillassa asiaa pohdittiin tarkemmin. Järjestelyjä varjosti kuitenkin tieto koulun kyseenalaisesta jatkosta. Alkusyksyllä oli selvinnyt, että Nokian koulunverkkouudistus asetti kyläkoulun toiminnan jatkumisen kyseenalaiseksi. Syyslomaviikon jälkeinen viikko (43) oli koululla uuden opetussuunnitelman mukanaan tuoma MOK-viikko (monialaisten opetusten kokonaisuusviikko), joka pyhitettiin täysin juhlavalmisteluille. Tuolloin oppilaat tekivät koristeita, ideoivat pienten oppilaiden esittämiä pienoisnäytelmiä ja harjoittelivat jo viime vuonna itsenäisyyspäivän- ja joulujuhlassa esitettyä isompien näytelmää vanhanajan koulumenosta räppiesityksiin. MOK-viikolla valinnaisen kuvaamataidon oppilaat myös toteuttivat koulun aulatilaan seinämaalauksen. Teos tehtiin juhlistamaan tätä vuotta, mutta oppilaiden ideat kuva-aiheista tekivät siitä kunnianosoituksen koko ainutlaatuiselle maaseutukoululle.  

Ohjelmavastuu harjoituksineen ja ideoineen oli koulun opettajilla. Vanhempaintoimikunta oli koko järjestelyissä voimakkaasti hommassa mukana huolehtien tarjoiluista tai kukka-asetelmista. Ne hankittiin paikallista osaamista hyödyntäen, kukka-asetelmat naapurikylän puolelta ja herkulliset kakut, pullat ja pasteijat paikalliselta entiseltä pitopalveluyrittäjältä, jolla sattumoisin on myös lapsenlapsi Vahalahden koulussa. Lisäksi vanhempaintoimikunnan talkootyönä muutamat vanhemmat tekivät koululle oman laulun juhlaa varten. Pienempien lasten lauluesitys näytelmien päätteeksi sai arvoisensa vastaanoton, nenäliinoja tarvittiin.  Oma laulu ei ollut ensimmäinen laatuaan. Niitä löytyy muutamia myös Vahalahden ja Tottijärven koulun yhteiseltä joululevyltä, joka näki päivänvalon aivan taannoin. 

Opettajien bändi tanssitutti juhlaväkeä alakoulun tilassa ja yläkoulun puolelta löytyi kattava valokuvanäyttely koulun historiasta. Museohuoneesta muodostui varsin tunteikas tarinoiden kohtaamispaikka ja siellä vieraat viihtyivät pitkään aikamatkustaen vuosien varrella muodostuneisiin muistoihin.

Juhliin oli lähetty virallisia kutsuja mm. Nokian koululautakunnan edustajille ja sivistysjohdolle sekä paikallisille seuroille, vanhoille opettajille ja henkilökunnalle. Vieraana olivat luonnollisesti myös oppilaat vanhempineen sekä muut kyläläiset. 

120-vuoden ikä on toki kunnioitettava, mutta  erityisen upean juhlasta teki myös sen ajoitus. Vanhempaintoimikunta oli koko syksyn tehnyt aivan järjellä ymmärtämättömän määrän työtä tuodakseen esiin faktat ja selvittäessään päättäjille epäjohdonmukaisuuksia kouluverkkoselvityksessä. Kun juhla ajoittui nyt hetkeen, jolloin sivistystoimi ja koululautakunta näyttävät päätyvän säilyttämään koulutoiminnan myös näillä pienillä kouluilla , tuntui  juhla myös juhlalta tälle erävoitolle. Sen avulla kylä sai osoittaa voimansa. Pienikin yksikkö pystyy järjestämään upean tilaisuuden, vastaanottamaan mittavan vierasjoukon, virallisiakin vieraita. Pienenkin koulun lapset pystyvät tekemään mahtavia esityksiä ja vähälukuinen talkooväki voi halutessaan järjestää komean kestityksen. Toisaalta juuri pienessä koulussa on myös mahdollista se, että jokainen koulun oppilas saa olla esiintymässä ja antamassa oman panoksensa juhlaan.

Onnea Vahalahden 120-vuotias kyläkoulu! Kuten kypsään ikään päässeille, kokeneille, mutta skarpeille päivänsankareille on tapana sanoa, toivon sinulle menestystä, hyvää vointia ja pitkää ikää.

Tunnelmia ja esityksiä jaettiin juhlien jälkeen myös kyläs Facebook-ryhmässä. Jo aikaisemman postaukseni lopussa oli tämä linkki Nokian Uutisten verkkosivuille, jossa oli juttua koululaisten valmistautumisesta juhlaan.

Astetta roheammat pihatalkoot

Olen vuoden aikana huomannut, että kylällä vallitsee vahva yhteishenki. Sen lisäksi täällä asuville ihmisille tuntuu olevan ominaista toimeen tarttuminen. Tehdään eikä meinata. Yksi osoitus siitä oli talkoot, jotka järjestettiin edellisenä viikonloppuna tavoitteena siistiä koulun ympäristöstä ylimääräisiä puita.

Liikkeellä oltiin kahdeksalta aamulla. Asiaa ei suinkaan lähestytty millään oksasaksille vaan apuna olivat astetta järeämmät pelit. Puut menivät kirjaimellisesti poikki ja pinoon. Rungot liikkuivat pitkin pihaa traktorilla ja moottorisahat pätkivät ne näppärästi palasiksi. Pihatalkoot saivat aivan uuden standardin.

Olen asunut ikäni rivitalossa ja talkoilu on tuttua. Osassa taloyhtiöitä talkoohenkeä on löytynyt ja yhdessä tekeminen on ollut mukavaa. Useammin talkoot ovat kuitenkin olleet niiden muutaman aktiivisen talouden harteilla, jotka olisivat hommat muutoinkin tehneet. En tiedä kuinka mukana olleet osallistumisaktiivisuuden kokivat, mutta lasten kanssa paikalla pyörähtäneenä meno näytti omaan silmään huikealta yhteistyöltä yhteisen hyvän eteen.

Niin kulunut kuin yhteisöllisyys sanana onkin, en keksinyt parempaa termiä kuvaamaan kylän ilmapiiriä. Sen olen huomannut myös tänään, ensimmäisen blogitekstin julkaisun jälkeisenä päivänä.

Olen saanut häkellyttävän määrän palautetta. Tykkäyksiä, kommentteja ja henkilökohtaisia viestejä. Eräs pitkä viesti täysin vieraalta ihmiseltä, joka koki tekstin yhteydenoton arvoiseksi, sai aikaan jopa liikutusta. Olen ollut täysin häkeltynyt kannustuksesta ja kiitoksista kirjoittamistani kohtaan. Pelkästään tämän yhden päivän aikan blogisivua on katsottu yhteensä 361 kertaa. Vau!

Kiitos!

Tuo luku on melkein yhtä paljon kuin vuodessa on päiviä. Vaikka yhteisöllisyys on tunnetta ja ilmapiiriä, antaa tuo luku tueksi myös kovaa numeerista faktaa. Täällä tehdään, koetaan ja eletään yhdessä. Eikä meinata.

Yhteisiä hetkiä saadaan varmasti lisää Vahalahden koulun 120-vuotisjuhlissa perjantaina. Niiden valmisteluista oli Aamulehdessä kiva juttu videoineen.

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän…

Tasan vuosi sitten lepäsi villalapaseni päällä uuden kodin avain. Tunteen risteilivät onnellisuudesta, jännitykseen, innosta haikeuteen ja rauhasta levottomuuteen. Olimme ostaneet talon maalta. Siis oikeasti maalta, Sarkolasta, lehmineen, lampaineen, peltoineen ja traktoreineen. Joskin meidän uusi talomme edusti melko urbaania maalla asumista.

Tuntui pelottavalta tempautua irti totutusta turvallisesta ympäristöstä ja heittäytyä aivan uudenlaiseen arkeen.

Olimme rakentaneet elämäämme Tampereelle Olkahisiin, joka sekin oli syrjässä keskustasta, mutta taajama kuitenkin. Siellä asuimme rivitalossa järven rannassa ja sosiaalinen verkosto oli kiinnittänyt meidät osaksi lapsiperheen ihanneyhteisöä. Aktiivinen mammaryhmä piti tiiviisti yhtä facebookissa, päiväkoti oli kodinomainen ja turvallinen, ja lapsille löytyi aina seuraa. Tampereen keskustaan ajoi vartissa. 

Siitä huolimatta etsimme omaa taloa yli kaksi vuotta. Meille oli selvää, että halusimme omakotitalon. Selvää oli myös, että Olkahisista sitä emme pystyisi ostamaan. Budjetti ja tavoite eivät kohdanneet. Kaipasimme väljyyttä, omaa rauhaa ja askartelutilaa. Kävimme katsomassa lähes 60 taloa, muutamia tontteja ja punnitsimme rahkeitamme lähteä rakennus- tai remonttiprojektiin. Olimme kironneet vuokratontteja, kauhistelleet maan hintaa, arvioineet hermojemme venymiskykyä ja kummastelleet lyhytnäköisiä rakennusteknisiä ratkaisuja.  Olimme rajanneet pois alueita, joista emme olleet kiinnostuneita, kartoittaneet alueita ja kuntia, joihin taloudellinen tilanteemme riittäisi ja listanneet kiinnostavien alueiden hyviä ja huonoja puolia.  Sarkolaan emme olleet törmänneet missään vaiheessa eikä Nokiakaan ollut listamme kärkipäässä.

Kesällä 2015 olimme löytäneet erään talon Toijalasta, jonka tarjouskamppailuun emme ennättäneet mukaan. Itkin talon perään kokonaisen päivän. Tiesin kuinka vaikeaa oli löytää talo, jonka kunto, arkkitehtuuri ja henki miellyttäisivät minua ja jonka tekniikka kelpaisi miehelleni. Talon piti tuntua välittömästi kodilta. Emme olleet kiinnostuneita peruskivoista ratkaisuista. Etsimme jotain, joka sopisi perheemme persoonallisuuteen.

Silloin törmäsimme Sarkolaan ensi kerran. Asuntoilmoitus uudehkosta omakotitalosta putkahti sähköpostiini ja heti seuraavana päivänä olimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran. Olimme paikalla ennen kiinteistövälittäjää. Minä jäin lasten kanssa autolle, mieheni käveli talon sivustaa kohti takapihaa tiluksia tarkastellen. Päästessään talon kulmalle, hän näki takapihalta aukeavan maiseman. Näin hänen hartioidensa rentoutuvan. Ne kirjaimellisesti laskivat senttejä. Sellaista reaktiota en ollut nähnyt minkään talon kohdalla ennen. Näytti siltä, kuin jotain olisi pudonnut hänen harteiltaan, jotain painavaa. Muistan sanoneeni lapsille, että nyt isä tykkää. 

Eikä jäänyt epäilystä siitä, tykkäsivätkö lapset. Yksityisnäytön päätteeksi nelivuotiaamme makasi meritähtenä olohuoneen lattialla ja totesi, ”äiti, kyllä tää taitaa olla meidän koti”. Ja niinhän se lopulta oli. Äiti tykkäsi myös.

Pitkään minua painoi kuitenkin huoli siitä, olimmeko sokaistuneet ihanasta talosta vai oliko maaseutu todellisuudessa juuri se kokonaisuus, jota olimme kaivanneet. Sydän sanoi, että tämä on juuri se paikka, jossa meidän kuuluukin asua, järki nipotti jatkuvasti pitkistä harrastusmatkoista, työmatkasta, haasteista koulun säilyttämiseen sekä muista normaalisti ihmisiä kohti keskustoja ajavista voimista. Vasta nyt kun vuosi sarkolalaisuutta tuli täyteen, uskalsin vihdoin myöntää itselleni, että sydämen ääntä kannatti kuunnella jälleen kerran.

Ajatus tästä blogista sai alkunsa, kun eräs terävänäköinen viestintäystäväni sanoi minusta huokuvan onnellisuuden ja ylpeyden kertoessani Sarkolasta. Tapauksesta ei ole kauan. Samaan aikaan Vahalahden 120-vuotiaan kyläkoulun kohtalosta on ollut käynnissä tiukka vääntö. Lakkauttamisuhka oli (ja on) todellinen. Havahduin siihen, että en voi jättää jakamatta sitä kokemusta, jonka vieläkin verrattain uusi kotiseutumme on minulle ja perheelleni tarjonnut. Koen vieläkin katsovani asioita tavallaan ulkopuolelta, joskin minun on sanottava, etten ole missään asuessani tullut niin nopeasti osaksi niin tiivistä yhteisöä, kuin täällä. Ulkopuolisuudella viittaan enemmänkin siihen, että näen ja huomaan asioita ulkopuolisen silmin ja ihmettelyn aiheeni ovat varmasti monelle pitkään kylällä asuneelle itsestään selvyyksiä. 

En ole aiemmin asunut maalla, enkä edes omakotitalossa. Olen toimistotyöläinen. Peurat omalla takapihalla ovat minusta eksoottisia enkä ennen viime viikkoa ollut koskaan valmistanut mitään karitsasta tai nähnyt metsäkoneen napsauttavan isoa koivua poikki kuin tulitikkua. Siitä huolimatta tunnen olevani kotona juuri täällä. On mahtavaa imeä itseensä kaikki se voima ja hyvä, jota Sarkolan kaltainen ympäristö voi antaa. On huikeaa kuulla, että se huokuu ja hehkuu myös ulospäin niin, että muutkin huomaavat sen. Se on jakamisen arvoista ja siitä aion tässä blogissa kertoa.