Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen
monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa
elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut
merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa
keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään
yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän
kehittämisessä.
Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä
lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin
bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat
haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin.
Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa
pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä.
Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että
yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen
mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan.
Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on?
Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta
voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen
eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman
aktiivisuutta?
Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian
määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen
tunnusomaisia
piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on
yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan.
Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön
jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä
yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää
antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen
enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän
saavuttamiseksi.
Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen
jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän
lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön
käsitettä jatkuessaan:
Yhteisöjä voidaan
luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella.
Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion,
kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti.
Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia
tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan
vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.
Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen
halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi?
Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin
yhteisöihin:
Toiminnalliset työ-
tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan
keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin
institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein
konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan
liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan
ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa.
Lyhytkestoisimmat
yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät
omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi
kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön
jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan
jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta
yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet
kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.
Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena
yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta.
En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut
siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä
korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan
yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä.
Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua,
jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia
osana isompaa kokonaisuutta.
Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin
mielenkiintoinen:
Ennen teollista
vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan
perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin
tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt
tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.
Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika
alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen
vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä
tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset
tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja
muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä
oman ympäristönsä kanssa.
Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita.
Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen
saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa
toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna
Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa
piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja.
Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime
vuonna.
Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman
omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.
Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen.
Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen.
Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko
yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus,
yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat
asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi
siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen,
yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko
yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset
kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille
yhteisöllisyyden lisäämiseen.
Ensi lauantaina 14.1. kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden
vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä
kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää.