Kun kahdesta tuli yksi

On mennyt lähes vuosi siitä, kun bloggasin viimeksi. Myös noin vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa ja nämä kaksi tekijää kulkevat varsin tiiviisti käsi kädessä. Uuden työn, työpaikan kulttuurin, henkilöiden nimien ja toimenkuvien, oman toimenkuvan ja liiketoiminnan luonteen opetteluun menee auttamatta lähes vuoden päivät. Sinä aikana kaikki kirjoittamiseen, tai ehkä jopa ajatteluun käytettävissä oleva kapasiteetti on kulunut palkan ansaintaan. 

Yksi syy, joka on kalvanut bloggaamista on ollut se, että minulla on toinen. Kyllä, olen kirjoittanut aikoinaan myös toista blogia, joka on yhtä lailla jäänyt uuden työn jalkoihin. Tai oikeasti se jäi aikoinaan jo Kylässä kotona –blogin varjoon, koska maalla asumisen teemojen esiin nostamisella on enemmän painoarvoa, mutta aiheet olivat rakkaita siitä huolimatta. 

Sen blogin nimi oli Yritys ja erehdys ja keskittyi hyvinvointiin, puutarhanhoitoon ja kotoiluun. Vaikka vuoden aikana ei jaksamista vapaa-ajalla kirjoitteluun ole ollutkaan, on aiheita pyörinyt mielessä jatkuvasta sikin sokin sekaisin kummankin blogin tarpeisiin. Koska en ole oikein osannut päättää, kumpaan hiljalleen arjestani löytyvän kirjoittamisajan käyttäisin, ovat molemmat blogit saaneet jatkaa talviuniaan.

Olenkin päätynyt siihen, että Yritys ja erehdys saa nyt muuttaa ja etsiä kotinsa tästä blogista. Kylässä on koti kummallekin ja aiheet soljuvat kivuttomasti lomittain. Chin chin siis ja kuohuvaa kehiin, kahden blogin voimat ovat yhdistyneet ja kirjoittajalla on rauha kahden rakkaan foorumin sijaan yhden lempilapsen kanssa.

Samalla saan vapauden ihmetellä maailman menoa hiukan laajemminkin, joskin monet havainnoistani, ilahtumisistani ja ihmetyksistäni liittyvät toki lähiympäristön ilmiöihin. Yksi niistä on luonnonläheisyyden vaikutus kasvissyönnin määrään.

Tämä on havainto, jonka olen huomannut itsessäni ja olen siitä äärettömän iloinen. Ole oppinut tykkäämään monista kasviksista vasta aikuisiällä. Lapsena marjat tai hedelmät jälkiruokana olivat kidutusta ja tomaattia ja kurkkua söin puolipakolla. Salaatit alkoivat kuitenkin jossain vaiheessa maistua ja juureksista olen eri muodoissa pitänyt aina. Edelleen olen tarkka siitä, että tomaattia ei laiteta tumman leivän päälle eivätkä hedelmät laske kuin smoothien muodossa, mutta kasvisruoka on mielestäni huikean hyvää ja yrtteihin olen ihan hurahtanut. 

Viime kesänä muutama yrtti ja tomaatti pääsivät kasvamaan pohjasta rei´itettyihin Ikean pusseihin.

Kasvisruuan osuus ruokavaliossa on kasvanut koko ajan iän ja kokkaustaitojen karttuessa, mutta aivan selkeä sysäys tapahtui myös ensimmäisenä kesänämme Sarkolassa. Jostain syystä ympäröivä maanviljely, lähiruoka ja luonto sekä mahdollisuus kokeilla kaikenlaista kasvatusprojektia omassa puutarhassa tuuppivat hellästi omia mieltymyksiä kohti kasvispainotteisempaa suuntaa. Toki ruokamaailman trenditkin tekivät kasvismyönteisyydestä helppoa ja aika oli aivopesulle kohdallani otollinen.

Vaikka ulkona on vielä puhtaanvalkeat kinokset ja seuraaville päiville jopa pakkasvaroitus, huomaan kevään hiipivän jo mieleen. Ensimmäiset merkit näkyvät siinä, että alan fiilistellä yrttien kasvatusta kodinhoitohuoneen ikkunalaudalla. Mietin millaisiin ruukkuihin taimia istutan ja miten ne ulos kesällä sijoitan. Odotan jo aamuja, jolloin hipsin yöpuvussa aurinkoiseen puutarhaani hakemaan tuoretta basilikaa leivänpäälle tomaatin, mozzarella ja oliiviöljyn kaveriksi. Ja koska on viikonloppu, se leipä on vaaleaa ciabattaa.

Kasviskeitot kuuluvat koko perheen suosikkeihin

  

Luonnon oma taidelainaamo

Ei ole vain sanonta, että luonnonläheisyydessä mieli lepää, stressi helpottaa ja verenpaine laskee. Nämä ovat ihan konkreettisia ja todellisia reaktioita, joita luonto, kasvit ja valo saavat kehossamme aikaan. Eipä siis ihme, että jo yhdellä haulla netin syövereistä löytyi sivukaupalla materiaalia luonnon hyvinvointivaikutuksista. Poimin muutaman lainauksen:

Mielenterveystalo on kirjoittanut sivuillaan luonnon vaikutuksesta hyvinvointiin:

"Elinympäristömme vaikuttaa merkittävästi hyvinvointiimme. Tutkimusten mukaan luonnon läheisyys elinympäristössä vähentää sairastavuutta ja lisää onnellisuutta. Useat asiat vaikuttavat siihen, millaisessa ympäristössä viihdymme ja millaisesta ympäristöstä saamme hyvinvointia. Luonnon näkeminen, kokeminen ja aktiivinen luonnossa tekeminen lisäävät tutkimusten mukaan ihmisten hyvinvointia monella tapaa. Luonnosta saatavat hyvinvointivaikutukset tulevat nopeasti ja pysyvät pitkään".

Mielenterveysseuran sivuilta löytyy  artikkeli siitä, kuinka luonto hoivaa kehoa ja mieltä. Siinä kirjoitetaan näin:

"Tutkimuksissa on havaittu, että luonnon hyvinvointihyödyt ovat monen osatekijän summa. Kokemukseen vaikuttavat ympäristön esteettisyys, turvallisuus ja kiinnostavuus, samoin valon määrä, ilmanlaatu, lämpötila ja äänimaisema". 

Kodin Kuvalehdestä puolestaan löytyi kiinnostava artikkeli. Siinä lueteltiin konkreettisa tapoja, joilla luonto hoitaa ihmistä.

"Luonto on tehokas lääke masennukseen ja stressiin. Jo 20 minuuttia metsässä vaikuttaa aivoihisi ja saa sinut paremmalle tuulelle.

Näin luonto hoitaa: 

•  Muutama minuutti metsässä: verenpaineesi laskee.
  
• 20 minuuttia metsässä: tunnet miten mielialasi kohenee.
  
• 1 tunti metsässä: tarkkaavaisuutesi paranee.
  
• 2 tuntia metsässä: elimistösi puolustuskyky paranee.
  
• 60 prosenttia elinympäristöstäsi pitäisi olla luontoa, jotta voisit hyvin.
  
• 300 metriä on pisin kävelymatka, joka hyvässä asuinympäristössä on lähimpään metsään tai puistoon.
  
• 96 prosenttia suomalaisista määrittelee itsensä luontoihmisiksi".

Myös taiteen ja kulttuurin vaikutus ihmisen terveydelle on tutkimuksissa todistettu tosiasia. Kulttuuria on verrattu jopa liikunnan harrastamiseen. Se saa aikaan fysiologisia muutoksia, rentouttaa ja haastaa mieltä sekä pidentää elinikää.

Maaseutu yhdistää nämä kaksi terveydelle ja hyvinvoinnille tärkeää asiaa, luonnon ja kulttuurin. Tai oikeastaan maaseudun luonto ja rauha suorastaan tuottaa taidetta. Vaikka kasvit eivät vielä nouse maasta eikä ympäristö tarjoa parastaan esteettisestä näkökulmasta tarkasteluna, löytyy kuivista risukoista, jäisiltä pinnoita ja hauraista heinioista melkoisia taideteoksia. On modernia, abtraktia tai esittävää, värikylläistä, seesteistä tai graafista. Kysymys on vain siitä, että malttaa pysähtyä katsomaan.

Minusta on ihanaa asua luonnon taidelainaamon keskellä. Kodissamme on isot ikkunat, joista luonto tulvii sisään. Nyt kun päivät ovat valoisampia pidempään, ehtii kauniista maisemista nauttia arkisinkin töiden jälkeen. Olen huomannut sillä olevan konkreettisia vaikutuksia omaan jaksamiseen ja energiatasoon. Olen pistänyt merkille myös sen, että isot ikkunat auttavat kestämään kurjiakin säitä paremmin. Laajaa elävää maisemataulua on kiva katsella jopa silloin, kun räntää tulee taivaan täydeltä.

Fiilistellessäni tänään jo tulevaa kesää ja odottaessani malttamattomana mahdollisuutta upottaa kädet multaan, kaivoin kameran esiin ja tutkin pihaamme linssin läpi. Asiat joita jäin ihastelemaan, ovat todellakin vain lainassa. Huomenna niitä ei välttämättä enää ole. Jää sulaa, kuolleiden kasvien tilalle kasvaa uusia, maa kuivuu tai sade muokkaa pinnan muotoja. Tilalle on tullut jotain muuta. Juuri nyt, keväällä, muutokset tapahtuvat nopeasti. Kuinka etuoikeutettua onkaan saada nauttia uusista kauniista taideteoksista omassa asuinympäristössään. Se on iso osa hyvinvointia. Taidenäyttelyn voi löytää omasta pihasta.

Kameran kanssa Sarkolan kauniissa ympäristössä kulkevien kannattaa muistaa myös Sarkolan Kylien valokuvauskilpailu, josta löytyy lisätietoa Facebookista.https://www.facebook.com/groups/sarkola/search/?query=valokuvauskilpailu

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän…

Tasan vuosi sitten lepäsi villalapaseni päällä uuden kodin avain. Tunteen risteilivät onnellisuudesta, jännitykseen, innosta haikeuteen ja rauhasta levottomuuteen. Olimme ostaneet talon maalta. Siis oikeasti maalta, Sarkolasta, lehmineen, lampaineen, peltoineen ja traktoreineen. Joskin meidän uusi talomme edusti melko urbaania maalla asumista.

Tuntui pelottavalta tempautua irti totutusta turvallisesta ympäristöstä ja heittäytyä aivan uudenlaiseen arkeen.

Olimme rakentaneet elämäämme Tampereelle Olkahisiin, joka sekin oli syrjässä keskustasta, mutta taajama kuitenkin. Siellä asuimme rivitalossa järven rannassa ja sosiaalinen verkosto oli kiinnittänyt meidät osaksi lapsiperheen ihanneyhteisöä. Aktiivinen mammaryhmä piti tiiviisti yhtä facebookissa, päiväkoti oli kodinomainen ja turvallinen, ja lapsille löytyi aina seuraa. Tampereen keskustaan ajoi vartissa. 

Siitä huolimatta etsimme omaa taloa yli kaksi vuotta. Meille oli selvää, että halusimme omakotitalon. Selvää oli myös, että Olkahisista sitä emme pystyisi ostamaan. Budjetti ja tavoite eivät kohdanneet. Kaipasimme väljyyttä, omaa rauhaa ja askartelutilaa. Kävimme katsomassa lähes 60 taloa, muutamia tontteja ja punnitsimme rahkeitamme lähteä rakennus- tai remonttiprojektiin. Olimme kironneet vuokratontteja, kauhistelleet maan hintaa, arvioineet hermojemme venymiskykyä ja kummastelleet lyhytnäköisiä rakennusteknisiä ratkaisuja.  Olimme rajanneet pois alueita, joista emme olleet kiinnostuneita, kartoittaneet alueita ja kuntia, joihin taloudellinen tilanteemme riittäisi ja listanneet kiinnostavien alueiden hyviä ja huonoja puolia.  Sarkolaan emme olleet törmänneet missään vaiheessa eikä Nokiakaan ollut listamme kärkipäässä.

Kesällä 2015 olimme löytäneet erään talon Toijalasta, jonka tarjouskamppailuun emme ennättäneet mukaan. Itkin talon perään kokonaisen päivän. Tiesin kuinka vaikeaa oli löytää talo, jonka kunto, arkkitehtuuri ja henki miellyttäisivät minua ja jonka tekniikka kelpaisi miehelleni. Talon piti tuntua välittömästi kodilta. Emme olleet kiinnostuneita peruskivoista ratkaisuista. Etsimme jotain, joka sopisi perheemme persoonallisuuteen.

Silloin törmäsimme Sarkolaan ensi kerran. Asuntoilmoitus uudehkosta omakotitalosta putkahti sähköpostiini ja heti seuraavana päivänä olimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran. Olimme paikalla ennen kiinteistövälittäjää. Minä jäin lasten kanssa autolle, mieheni käveli talon sivustaa kohti takapihaa tiluksia tarkastellen. Päästessään talon kulmalle, hän näki takapihalta aukeavan maiseman. Näin hänen hartioidensa rentoutuvan. Ne kirjaimellisesti laskivat senttejä. Sellaista reaktiota en ollut nähnyt minkään talon kohdalla ennen. Näytti siltä, kuin jotain olisi pudonnut hänen harteiltaan, jotain painavaa. Muistan sanoneeni lapsille, että nyt isä tykkää. 

Eikä jäänyt epäilystä siitä, tykkäsivätkö lapset. Yksityisnäytön päätteeksi nelivuotiaamme makasi meritähtenä olohuoneen lattialla ja totesi, ”äiti, kyllä tää taitaa olla meidän koti”. Ja niinhän se lopulta oli. Äiti tykkäsi myös.

Pitkään minua painoi kuitenkin huoli siitä, olimmeko sokaistuneet ihanasta talosta vai oliko maaseutu todellisuudessa juuri se kokonaisuus, jota olimme kaivanneet. Sydän sanoi, että tämä on juuri se paikka, jossa meidän kuuluukin asua, järki nipotti jatkuvasti pitkistä harrastusmatkoista, työmatkasta, haasteista koulun säilyttämiseen sekä muista normaalisti ihmisiä kohti keskustoja ajavista voimista. Vasta nyt kun vuosi sarkolalaisuutta tuli täyteen, uskalsin vihdoin myöntää itselleni, että sydämen ääntä kannatti kuunnella jälleen kerran.

Ajatus tästä blogista sai alkunsa, kun eräs terävänäköinen viestintäystäväni sanoi minusta huokuvan onnellisuuden ja ylpeyden kertoessani Sarkolasta. Tapauksesta ei ole kauan. Samaan aikaan Vahalahden 120-vuotiaan kyläkoulun kohtalosta on ollut käynnissä tiukka vääntö. Lakkauttamisuhka oli (ja on) todellinen. Havahduin siihen, että en voi jättää jakamatta sitä kokemusta, jonka vieläkin verrattain uusi kotiseutumme on minulle ja perheelleni tarjonnut. Koen vieläkin katsovani asioita tavallaan ulkopuolelta, joskin minun on sanottava, etten ole missään asuessani tullut niin nopeasti osaksi niin tiivistä yhteisöä, kuin täällä. Ulkopuolisuudella viittaan enemmänkin siihen, että näen ja huomaan asioita ulkopuolisen silmin ja ihmettelyn aiheeni ovat varmasti monelle pitkään kylällä asuneelle itsestään selvyyksiä. 

En ole aiemmin asunut maalla, enkä edes omakotitalossa. Olen toimistotyöläinen. Peurat omalla takapihalla ovat minusta eksoottisia enkä ennen viime viikkoa ollut koskaan valmistanut mitään karitsasta tai nähnyt metsäkoneen napsauttavan isoa koivua poikki kuin tulitikkua. Siitä huolimatta tunnen olevani kotona juuri täällä. On mahtavaa imeä itseensä kaikki se voima ja hyvä, jota Sarkolan kaltainen ympäristö voi antaa. On huikeaa kuulla, että se huokuu ja hehkuu myös ulospäin niin, että muutkin huomaavat sen. Se on jakamisen arvoista ja siitä aion tässä blogissa kertoa.