Onko yhteisöä ilman aktiivisuutta

 Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän kehittämisessä. 

Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin. 

Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä. Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan. 

Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman aktiivisuutta?

Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen 

tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön käsitettä jatkuessaan:

Yhteisöjä voidaan luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella. Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion, kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti. Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.

Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi? Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin yhteisöihin:

Toiminnalliset työ- tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa. 

Lyhytkestoisimmat yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.

Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta. En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä. Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua, jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia osana isompaa kokonaisuutta.

Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin mielenkiintoinen:

Ennen teollista vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.

Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä oman ympäristönsä kanssa.

Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita. Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja. Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime vuonna.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.

Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen. 

Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus, yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille yhteisöllisyyden lisäämiseen. 

Ensi lauantaina 14.1.  kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää. 

Tapahtuma Facebookissa 

Kylän sydän vietti ansaittuja juhlia - Vahalahden koulu 120 vuotta

Vahalahden koulu vietti perjantaina 120-vuotis juhliaan. Kaikki kyläläiset oli kutsuttu mukaan. Niinpä meidänkin perhe meni kiinnostuneena paikalle. Harvemmin sitä juhliin pääsee ihan kodin tuntumaan viereiselle tontille. 

Juhlat jäivät kuitenkin meidän perheeltä valitettavan lyhyeen, sillä jo ennen sisätiloihin astumista vanhempi lapsista totesi olevansa huonovointinen. Isä ja tytär hipsivät takaisin kotiin, minä jäin nuoremman kanssa kahvittelemaan. Kaksivuotiaan keskittymiskyky ei perjantai-iltana enää kuitenkaan riittänyt kovin juhlaviin käytöstapoihin. Ymmärtäähän sen. Väenpaljous laittaa väkisinkin vähän ujostuttamaan ja harmitti, kun koulun eteisestä ei saanut ottaa palloja ja rumpujen soitonkin äiti kielsi. Kun makaronina sylissäni valuvan nuoren miehen vastaukset kaikki kysymyksiin olivat lähtökohtaisesti ja tarmokkaasti ”EI”, totesin juhlien olevan meidän osalta juhlittu.

Ilma oli perjantaina märkä, sateinen ja pimeä. Siitä huolimatta tunnelma oli iloisen valoisa ja juhlallinen. Vaikka olin itse paikalla vain hetken, ei tärkein tunnelmatekijä jäänyt huomaamatta: 120-vuotiaan koulun arvostus näkyi ja kuului. Järjestelyihin oli nähty paljon vaivaa ja oppilaat olivat valmistautuneet esityksiin huolella. Ulkona uljaasti ja sadetta uhmaten palavat jätkänkynttilät konkretisoivat sen palon, jolla kyläkouluun suhtaudutaan. Se ei ole vain rakennus, jossa lapset saavat opetusta. 

Mieleeni jäi erityisesti eräs nuorimies, joka oli selkeästi koulun entinen oppilas. Ohittaessamme hänet, hän esitteli samanikäiselle tytölle paikkoja kertoen, mitä missäkin oli silloin, kun hän kävi koulua Vahalahden kyläkoulussa. Ilmeessä ja äänessä oli ylpeyttä ja nostalgiaa, joka sai minut hymyilemään. Hymyilin puoliksi sisäänpäin, sillä en halunnut tuoda julki kuunnelleeni ja tarkkailleeni nuorten keskustelua. Minusta oli kuitenkin merkille pantavaa, että jo selkeästi useita vuosia sitten alakoulunsa lopettanut poika huokui lämpöä ja iloa jakaessaan koulumuistojaan.  

Olen itse käynyt kouluni isoissa kouluissa. Ala-asteellamme oli reippaat 400 oppilasta ja yläasteen oppilasmäärä kipusi yli kuudensadan. Vahalahden kyläkoulusta tekemieni havaintojen taustalla ei siis ole romantisoitu nostalgiamatka omiin kouluvuosiin. Oman taustani huomioiden osaan kuitenkin arvioida niitä erityispiirteitä, joita kyläkoulu voi tarjota ja joihin isoilla kouluilla ei ole mahdollisuutta. Minulle koulu on ollut aina kiva paikka, opiskelu suhteellisen vaivatonta, kavereita on ollut paljon ja kiusaamisyritykset ovat loppuneet kuin seinään. Osasin laittaa sitä yrittäneille jauhot suuhun hyvin nopeasti. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin.

Nähtyäni kyläkoulun menoa nyt vuoden verran, ymmärrän täydellisesti, miksi siitä on muodostunut koko kylän olemassa olon ydin. Vanhemmat haluavat tietää, että lapsi viettää päivänsä turvallisessa ympäristössä, jonne pääsee helposti. Koulu edustaa jatkuvuutta, eteenpäin menemistä sekä kunnioitusta luonnon- ja maanläheistä elämäntapaa kohtaan.

Koulun olemassa oloon kulminoituu siis paljon muutakin kuin lakisääteistä oppimista. Se ylläpitää yhteisöllisyyttä sekä arvoperustaa, joka täällä asuvien ihmisten elämässä vallitsee. Lisäksi koulu edustaa yhteiskunnassa laajemminkin huomattavissa olevaa ilmiötä. Oravanpyörästä hyppäämistä, downshiftausta, maadoittumista. Ei ole sattumaa, että jooga, mindfulness tai meditaatio vetävät hyvinvointikeskusten tunnit täyteen osallistujia. Life coachit opettavat ihmisiä säätelemään stressitasoa ja etsimään vastapainoa työelämän kaiken energian imevälle kiireelle. Ihmiset ovat unohtaneet, kuinka olla osa ympäristöä ja kuinka palautua arjen keskellä. Lähiruokabuumi on viime vuosina noussut aivan uudelle tasolle ja sisäilmaongelmat huolestuttavat syystäkin. Listaa yrityksistä etsiä uutta yhteyttä luontoon ja puhtaaseen ympäristöön voisi jatkaa loputtomiin. Kyläkoulut edustavat sitä vastavoimaa, joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme jyllää kaikilla osa-alueilla ihmisen tuottavuuskoneeksi muuttamista vastaan. Työpaikat eivät ole koskaan satsanneet työntekijöiden hyvinvointiin niin paljon kuin nyt, ja siitä on tullut työmarkkinoilla myös kilpailuvaltti. Väistämättä herää ajatus siitä, millainen kilpailuvaltti kyläkoulut voisivat kunnille olla sen sijaan, että niistä yritetään etsiä olemattomia kustannussääntöjä. 

Kyläkouluihin panostaminen ei tarkoita jäämistä muinaishistoriaan. Päinvastoin, esimerkiksi uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan oppilaan omaa oivaltamista, ilmiöiden tunnistamista ja sitä kuinka yksilölliset tavat oppia tulisi huomioida aiempaa paremmin. Pienissä ryhmissä ja lähellä luontoa toteutus on helppoa. Sama pätee yhdysluokkiin. Mikä voisi tarjota enemmän mahdollisuuksia tehdä omia oivalluksia, kuin esimerkin näyttäminen tai saaminen muilta oppilailta tai suoraan ulko-ovelta aukeava metsikkö? Uskon että tulevaisuudessa myös vanhemmat tulevat arvostamaan entistä enemmän kouluja, jotka voivat tarjota oppilaille puhtaan sisäilman, terveellistä lähiruokaa ja laadukasta opetusta ympäristössä, jossa oppilaiden omavalvonta ehkäisee luontaisesti koulukiusaamista. Tällaisista asioista aikuisten maailmassa ollaan jo nyt valmiita maksamaan paljon.

Koulun 120-vuotisjuhla oli ihana lämminhenkinen tilaisuus. Se oli kuitenkin paljon muutakin kuin syntymäpäiväjuhla. Juhlaa alettiin valmistella vähitellen heti kouluvuoden käynnistyttyä, kun vanhempaintoimikunnan ja koulun opettajien kesken pohdittiin, miten juhlaa sopivimmin vietettäisiin. Syyskuussa järjestetyssä vanhempainillassa asiaa pohdittiin tarkemmin. Järjestelyjä varjosti kuitenkin tieto koulun kyseenalaisesta jatkosta. Alkusyksyllä oli selvinnyt, että Nokian koulunverkkouudistus asetti kyläkoulun toiminnan jatkumisen kyseenalaiseksi. Syyslomaviikon jälkeinen viikko (43) oli koululla uuden opetussuunnitelman mukanaan tuoma MOK-viikko (monialaisten opetusten kokonaisuusviikko), joka pyhitettiin täysin juhlavalmisteluille. Tuolloin oppilaat tekivät koristeita, ideoivat pienten oppilaiden esittämiä pienoisnäytelmiä ja harjoittelivat jo viime vuonna itsenäisyyspäivän- ja joulujuhlassa esitettyä isompien näytelmää vanhanajan koulumenosta räppiesityksiin. MOK-viikolla valinnaisen kuvaamataidon oppilaat myös toteuttivat koulun aulatilaan seinämaalauksen. Teos tehtiin juhlistamaan tätä vuotta, mutta oppilaiden ideat kuva-aiheista tekivät siitä kunnianosoituksen koko ainutlaatuiselle maaseutukoululle.  

Ohjelmavastuu harjoituksineen ja ideoineen oli koulun opettajilla. Vanhempaintoimikunta oli koko järjestelyissä voimakkaasti hommassa mukana huolehtien tarjoiluista tai kukka-asetelmista. Ne hankittiin paikallista osaamista hyödyntäen, kukka-asetelmat naapurikylän puolelta ja herkulliset kakut, pullat ja pasteijat paikalliselta entiseltä pitopalveluyrittäjältä, jolla sattumoisin on myös lapsenlapsi Vahalahden koulussa. Lisäksi vanhempaintoimikunnan talkootyönä muutamat vanhemmat tekivät koululle oman laulun juhlaa varten. Pienempien lasten lauluesitys näytelmien päätteeksi sai arvoisensa vastaanoton, nenäliinoja tarvittiin.  Oma laulu ei ollut ensimmäinen laatuaan. Niitä löytyy muutamia myös Vahalahden ja Tottijärven koulun yhteiseltä joululevyltä, joka näki päivänvalon aivan taannoin. 

Opettajien bändi tanssitutti juhlaväkeä alakoulun tilassa ja yläkoulun puolelta löytyi kattava valokuvanäyttely koulun historiasta. Museohuoneesta muodostui varsin tunteikas tarinoiden kohtaamispaikka ja siellä vieraat viihtyivät pitkään aikamatkustaen vuosien varrella muodostuneisiin muistoihin.

Juhliin oli lähetty virallisia kutsuja mm. Nokian koululautakunnan edustajille ja sivistysjohdolle sekä paikallisille seuroille, vanhoille opettajille ja henkilökunnalle. Vieraana olivat luonnollisesti myös oppilaat vanhempineen sekä muut kyläläiset. 

120-vuoden ikä on toki kunnioitettava, mutta  erityisen upean juhlasta teki myös sen ajoitus. Vanhempaintoimikunta oli koko syksyn tehnyt aivan järjellä ymmärtämättömän määrän työtä tuodakseen esiin faktat ja selvittäessään päättäjille epäjohdonmukaisuuksia kouluverkkoselvityksessä. Kun juhla ajoittui nyt hetkeen, jolloin sivistystoimi ja koululautakunta näyttävät päätyvän säilyttämään koulutoiminnan myös näillä pienillä kouluilla , tuntui  juhla myös juhlalta tälle erävoitolle. Sen avulla kylä sai osoittaa voimansa. Pienikin yksikkö pystyy järjestämään upean tilaisuuden, vastaanottamaan mittavan vierasjoukon, virallisiakin vieraita. Pienenkin koulun lapset pystyvät tekemään mahtavia esityksiä ja vähälukuinen talkooväki voi halutessaan järjestää komean kestityksen. Toisaalta juuri pienessä koulussa on myös mahdollista se, että jokainen koulun oppilas saa olla esiintymässä ja antamassa oman panoksensa juhlaan.

Onnea Vahalahden 120-vuotias kyläkoulu! Kuten kypsään ikään päässeille, kokeneille, mutta skarpeille päivänsankareille on tapana sanoa, toivon sinulle menestystä, hyvää vointia ja pitkää ikää.

Tunnelmia ja esityksiä jaettiin juhlien jälkeen myös kyläs Facebook-ryhmässä. Jo aikaisemman postaukseni lopussa oli tämä linkki Nokian Uutisten verkkosivuille, jossa oli juttua koululaisten valmistautumisesta juhlaan.