Naapurivahti kertoo välittämisestä

Onpa edellisestä kirjoituksesta vierähtänyt aikaa! Reipas kuukausi. Aiheita postauksille on pyörinyt päässä paljonkin, mutta tammikuussa sairastelut verottivat kirjoitusenergiaa (ja aikaa) ja tervehtymisen jälkeen on vaivannut kertakaikkinen kirjoitusjumi.

Kuukauteen on mahtunut monia asioita, joista olisi voinut kirjoittaa, ja osasta varmaan vielä kirjoitankin. Yksi aihe koski havaintojani naapurivahdista, jonka olen ilokseni huomannut toimivan maaseudulla edelleen. Vaikka talojen välillä on toisinaan välimatkaakin, laulavat Facebook-ryhmät ahkerasti havaintoja epäilyttävistä autoista tai oudoista kulkijoista. Rekisterinumerot on otettu talteen ja havainnoista ilmoitettu välittömästi poliisille.  Pienellä kylällä uudet kasvot havaitaan nopeasti ja epätavalliseen aikaan liikkuvat kulkijat rekisteröidään.

Huomasin taannoin toimivani itse samoin. Olin aamulla lähdössä töihin, kun kotitiellä tukkeena oli pakettiauto. Toinen pakettiauto ruksutti käynnissä viereisellä parkkipaikalla ja kuskit juttelivat aamun hämärässä. Kun tiellä olevan auton kuski huomasi minut, oletin hänen väistävän parkkipaikalle, mutta ei, hän siirsi autoa juuri sen verran, että minä pääsin livahtamaan parkkipaikan kautta ohitse. Katsoin taustapeiliin ja näin auton lähtevän ajamaan eteenpäin kotitietämme pitkin. 

Jokin kello kilkatti ja varoitusvalo helahti punaiselle oitis. Koitin sanoa itselleni, että nyt olet vainoharhainen, lopeta. Mutta ei, pakko oli kirjoittaa kotiin vielä jääneelle miehelle viestiä, että mitäs sinne tuollaisia autoja tähän aikaan ajelee, selvitäpäs. Hetken päästä sain töihin ilmoituksen, että luvallisilla ja toivotuilla asioilla olivat, naapuriin oli tehty kevyttä remonttia.  Hymähdin itsekseni, että vuoden kyttäyspalkinnon ehdokkaat taisivat saada juuri uuden nimen joukkoonsa, mutta samalla tunsin ylpeyttä siitä, että aito kiinnostus niin omaa kuin lähellä elävien yksityisyyttä kohtaan nosti päätään. 

Lähtökohtaisesti ihmiset välittävät nykyään liian vähän. Tai siltä ainakin tuntuu. Tosin Olkahisissa äidit pitivät samaan tapaan toisensa tehokkaasti ajan tasalla juuri Facebookin mammaryhmän kautta, ja tietotoimistona se oli esimerkiksi kaupungin verkkosivuja huomattavasti nopeampi. Tyhmyyksiä tehtailleet teinit saatiin tehokkaasti vastuuseen ja epäilyttävät havainnot raportoitiin sielläkin nopeasti. 

Mitä tiiviimpi yhteisö on, sitä enemmän sen jäsenet välittävät myös toistensa oikeudesta koskemattomuuteen. Niin olen itse kokenut. Kirjoitin aiemmassa postauksessa, että en suinkaan ajattele omankaan kotiseudun olevan lintukoto, niin naiivi en sentään ole. Mutta kyllä yhteisestä halusta suojella kylän turvallisuutta syntyy rintalastaan lämmin olo. 

Hyvästä tahdosta huolimatta, eräästä pihasta varastettiin auto (joka sittemmin onneksi löysi takaisin oikeille omistajilleen). Ambulanssia on tarvittu. Havaintoja hissun kissun ajavista ajoneuvoista on tehty (ja raportoitu). Viime viikonloppu kosketti kaikessa mustuudessaan varmasti myös täkäläisiä yhteensä kolmen alle 20-vuotiaan elämän päättyessä, 1 Nokialla, 2 Sastamalassa. Hulluja rattijuoppoja voisi aivan yhtä hyvin ajaa täälläkin. Ikäviä, surullisia ja ennen kaikkea turhia julmia asioita tapahtuu joka paikassa. Valitettavasti. 

Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi vieläkin enemmän, arvostan yhteisöllisyyden tuomaa turvaa ja voimaa. Yhteisesti arvokkaiden asioiden eteen ollaan valmiita tekemään työtä, uhraamaan aikaa ja näkemään vaivaa. Ja se on arvokasta. Jotain, josta kannattaa pitää kiinni. Jotain, jonka opettaa ylpeänä lapsilleen. Jotain, joka ei todellakaan ole itsestään selvää.  

 

Onko yhteisöä ilman aktiivisuutta

 Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän kehittämisessä. 

Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin. 

Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä. Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan. 

Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman aktiivisuutta?

Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen 

tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön käsitettä jatkuessaan:

Yhteisöjä voidaan luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella. Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion, kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti. Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.

Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi? Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin yhteisöihin:

Toiminnalliset työ- tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa. 

Lyhytkestoisimmat yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.

Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta. En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä. Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua, jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia osana isompaa kokonaisuutta.

Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin mielenkiintoinen:

Ennen teollista vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.

Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä oman ympäristönsä kanssa.

Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita. Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja. Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime vuonna.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.

Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen. 

Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus, yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille yhteisöllisyyden lisäämiseen. 

Ensi lauantaina 14.1.  kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää. 

Tapahtuma Facebookissa 

Saman kylän poikii

 Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää. Se on tärkeä juhla, johon monilla perheillä liittyy perinteitä. Niin kauan kuin muistan, perheemme itsenäisyyspäivään on kuulunut olennaisena osana joulupiparien leipominen ja illalla tietenkin Linnan juhlien seuraaminen. Tänä vuonna poikkesimme perinteistä hieman ja piparit leivottiin jo viikonloppuna. Eilinen kului poikkeuksellisesti rakkaiden ystävien seurassa ulkoillen ja illalla kävimme Tampereella katsomassa ilotulituksen. 

 

Kotiin tultuamme avasin TV:n ja istahdin sohvalle arvioimaan Saulin ja Jennin vieraiden iltapukuloistoa. Mieleenpainuvin ja pysäyttävin kohta lähetyksessä oli kuitenkin 100-vuotiaan veteraanin, Tauno Hämäläisen haastattelu. Haastattelija kysyi vetreältä, viuluja harrastuksekseen rakentavalta mieheltä siitä, mistä suomalaisten sotilaiden vahvuus rintamalla löytyi, vaikka vastapuolella vaikutti olevan melkoinen ylivoima. Hämäläisen vastaus pysäytti. Hän totesi, että taustalla oli kansakoulu. 

Kun koulussa oli kasvettu yhteen, aikaa vietettiin yhdessä muutoinkin. Kun sota alkoi, rintamalla oltiin tuttujen saman kylän poikien ja tyttöjen kanssa. Hämäläinen kertoo, että kaikki ymmärsivät käyvän hyvin huonosti, jos nyt ei taisteltaisi. Nuoret ymmärsivät miten paljon oli menetettävää.

Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Suomen ja suomalaisten tarvitse koskaan enää kokea sotaa. Toivoisin ettei kenenkään tässä maailmassa tarvitsisi. En kuitenkaan voinut olla tuntematta kevyttä liikutusta ja pientä pompahdusta sydämen kohdalla nöyrän veteraanin puhuessa kylän lasten ja nuorten yhteisöllisyyden merkityksestä vaikeista ajoista selviämiseen. Taistelutahto kumpuaa yhteisesti tärkeiden asioiden puolustamisesta. Olemme valmiita näkemään vaivaa sen eteen, mikä meille on merkityksellistä.

Vaihdoimme mieheni kanssa sanattoman katseen kuunnellessamme veteraani Hämäläisen sanoja. Emme voineet välttyä ajattelemasta tänä syksynä niin voimakkaasti esillä ollutta kyläkouluamme Vahalahdessa. Koulun säilyttämiselle on olemassa sekä taloudellisia, eettisiä että historiallisia perusteita, mutta vähintään yhtä painavia säilyttämistä puoltavia tekijöitä ovat arvoperusteiset argumentit. 

Kyläkoulu edustaa sellaista arvopohjaa, joka opettaa lapsille yhteisöllisyyttä, auttamista ja toisten huomioon ottamista ikään, kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Sitä mikä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa nähdä vaivaa. Sitä minkä puolesta on jopa sodittu ja minkä voimalla on saavutettu maan itsenäisyys. Näen että kyläkoulun mahdollistamassa arjessa piilee vastavoima sille välinpitämättömyydelle, itsekeskeisyydelle ja näköalattomuudelle, joka tuntuu olevan vallalla oleva trendi. Vai mistä luulette johtuvan kampanjat, joissa mitataan ihmisten kykyä välittää; itkua tyhjistä lastenrattaista, kadulla makaava henkilö laskemassa kuinka moni pysähtyy tai mies puistonpenkillä seteleiden kanssa katsomassa, kuinka moni huomauttaa rahojen kohta lentävän taivaan tuuliin.

Kyläyhteisössä jokainen on tärkeä osa kokonaisuutta. Kun sen oppii oman kokemuksen kautta jo lapsena, on opilla kauaskantoisia vaikutuksia.  

Olen taannoin kirjoittanut lasten omasta yhteisöstä kylällämme. Olen siis päässyt jo omakohtaisesti näkemään, millainen ilmiö kylän yhteishenki on. Uskon että se on yksi arvokkaimmista asioista, joita lapseni voivat oppia. Sitä oppia ei saa kirjoista eikä sitä saavuteta digitalisoimalla opetusohjelmaa.

Tauno Hämäläisen sykähdyttävän haastattelun voi katsoa Ylensivuilta.

Tuvan täydeltä joulumieltä

Suoniemen maa- ja kotitalousseura järjesti Sarkolan kauniilla seurantalolla, Päivölässä, perinteiset pikkujoulut kyläläisille. Viime vuonna juhlat menivät meiltä ohi, mutta tänä vuonna tiesimme vuosittain järjestettävästä tapahtumasta jo hyvissä ajoin syksyllä ja ennen juhlia saimme postilaatikkoon ihan oman kutsunkin. 

Päivällä olimme käyneet Tampereen joulutorilla virittelemässä joulumieltä. Illalla istutimme lapset rattikelkan kyytiin, nappasimme taskulamput ja heijastimet mukaan ja tallustelimme koko perheen voimiin muutaman sadan metrin matkan Päivölään.

Tarjolla oli maukasta joulupuuroa ja ohjelmassa esityksiä, musiikkia ja tietenkin joulupukin vierailu

Vanhan ajan joulujuhla tunnelmallisessa Päivölässä keräsi kylän lapset ja aikuiset saman katon alle laulamaan joululauluja ja tapaamaan tuttuja.

Vahalahden koulun oppilaista tuli tänä vuonna levyttäviä artisteja, sillä  koululaiset julkaisivat joululevyn. Tähän mennessä jo 700 kappaletta myyneellä levyllä on myös aivan uusia joululauluja, joita kuultiin jo Vahalahden koulun 120-vuotisjuhlissa. Minä kuulin laulut live-esityksenä  ensimmäisen kerran nyt. Istuin eturivissä ja purin hampaita lujasti yhteen välttääkseni valtoimenaan virtaavan vesiputouksen. Erityisesti laulu, jonka aiheena oli lasten oma koulu liikutti minua valtavan paljon. Lautasliinan nurkkaan pyyhityt kyyneleet pysyivät jollakin tavalla hallinnassa, kun välillä kiinnitti huomion muualle. Juuri tuon laulun aikana kamerassani olikin paljon viritettävää.

Nuorimmaiseni piti huolta siitä, että kävin juttelemassa myös muiden paikalla olleiden kanssa, sillä ikiliikkujamme löytyi välillä seurustelemasta aivan tuntemattomien tätien kanssa, syömässä päiväkotikaverin Masaliisa-piirakkaa, napostelemassa suklaakarkkeja isompien tyttöjen kanssa ja leikkimässä ja juoksemassa saman ikäisen kyläläisen pikkupojan kanssa. Juhlan tähtiä olivat ennen kaikkea lapset, joten pieni meno ja hulina sopi toki tilanteeseen. Neuvonpito siitä, ettei esitysten aikana riehuminen ollut oikein suotavaa aiheutti eripuraa, kuten arvata voi. Lasten jännitys, odotus ja into loivat kuitenkin juhlaan juuri sellaisen tunnelman, kuin kylän omassa pikkujoulussa kuuluukin olla.

Tuvallinen kyläläisiä pääsi kuuntelemaan lasten esitysten lisäksi Tyrvään murretta yllätysnäytelmän muodossa sekä lauluyhtye Pisaraa. Koululaiset esittivät itse käsikiroittamansa näytelmän ja vielä ennen pukin vierailua ohjelmassa oli kolmas hauska kuvaelma, jonka roolivalinnat olivat näyttelijöille itselleenkin yllätyksiä. Kuusenhakureissusta kertoneen tarinan näyttelijäsuoritukset sekä ääniefektit improvisoitiin kertojan lukeman mukaan, ja lopputulos oli hulvaton.

Muutamat lapsista kävivät tasaiseen tahtiin ulkona etsimässä pukin menopeliä ja vakoilemassa, mistä suunnasta odotettu vieras oikein saapuisi. Pikkutontut odottivat malttamattomina sisällä ja kurkkinat ikkunoista nenänkuvat ikkunaruutuihin huurtuen.

Vihdoin odotus palkittiin ja pukki saapui tuoden jokaiselle lapselle paketin. Meillä nuoremman paketista paljastui punainen kilpa-auto (Lauri-niminen), joka pääsi paluumatkalla mukaan rattikelkan kyytiin. Se oli saatava myös yöksi viereen. Lapsen jo nukahdettua yritin käydä ottamassa kovan muovilelun pois sängystä, mutta pieni nyrkki oli puristunut tiukasti uuden tärkeän aarteen ympärille.

Vanhemman paketissa oli punainen pehmoinen tonttumekko, joka otettiin yöpuvuksi. Sitä pidetään kuulemma 20 yötä, aina jouluun saakka. Varoittelin kyllä jo, että se lienee kuitenkin syytä välissä pestä, jotta on varmasti jouluna puhtaana.


Juhla loi joulumieltä ja aloitti ainakin meidän perheen joulun vieton toden teolla. Jouluvalmistelut voi aloittaa ihanissa tunnelmissa. Meillä joulu on yksi vuoden ehdottomista kohokohdista ja siitä aletaan yleensä tavalla tai toisella puhua heti juhannuksen jälkeen. Nyt kun ollaan jo näin lähellä itse aattoa, voin hyvillä mielin toivottaa kaikille muillekin ihanaa joulun odotusta!

Päivölää voi halutessaan vuokrata juhlatilaksi. Lisätietoa kannattaa vilkaista Sarkolan verkkosivuilta.
Koululaisten joululevyä itselleen haluava voi laittaa asiasta viestin esimerkiksi Sarkolan facebook-sivulle.