Onko yhteisöä ilman aktiivisuutta

 Yhteisö ja yhteisöllisyys ovat käsitteitä, joita olen monessa tekstissä käyttänyt. Osin ehkä juuri siksi, että niiden merkitys omassa elämässä on kasvanut ja konkretisoitunut maalle muuton myötä, olen pannut merkille samojen käsitteiden nousevan esiin työpaikoilla, yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten puheissa yleisemminkin. Myös työni puolesta törmään yhteisöllisyyteen pureutuvaan pohdintaan erityisesti sisäisen viestinnän kehittämisessä. 

Yhteisöllisyys alkoi jossain vaiheessa varsinkin työelämässä lähestyä kirosanaa. Vähintäänkin se löytyi kaikilta yrityskulttuurijargonin bulshit-bingo-listoilta. Toisaalta yhteisöllisyys on jotain mihin työnantajat haluavat panostaa ajatellen sen saavan ihmiset sitoutumaan työpaikkoihin. 

Ajatus asian pohdiskeluun ja tämän tekstin kirjoittamiseen lähti kuitenkin lopulta joulun alla Aamulehden jutusta, jossa pohdittiin Suomalaisen yhteiskunnan tilaa ja muutoksessa olevaa ilmapiiriä. Tampereen Keskustorilla haastateltu Ville Lintusaari totesi jutussa, että yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen voisivat parantaa ilmapiiriä, Minna Merisen mielestä ihmisten pitäisi osata olla avoimempia toisiaan kohtaan. 

Jäin miettimään, mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Olen päivisin osa työyhteisöäni ja vapaa-ajallani kuulun kyläyhteisöön. Mutta voiko yhteisöä tai yhteisöllisyyttä olla olemassa sellaisenaan vai pitääkö sen eteen tehdä työtä? Onko olemassa yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ilman aktiivisuutta?

Lunttasin digitaalisen maailman viisaudenkirjasta ja luotettavasta tiedonlähteestä, Wikipediasta, mitä yhteisöstä sanotaan. Sosiologian määritelmä yhteisöstä kertoo, että sen 

tunnusomaisia piirteitä ovat yhteinen päämäärä ja mielenkiinnon kohde. Lisäksi yhteisöllä on yhteinen päätösvalta sekä yhdessä sovitut säännöt, joiden rajoissa toimitaan. Usein yhteisöihin liittyminen edellyttää hyväksyntää muilta kyseisen yhteisön jäseniltä. Yhteisö tarkoittaa yhdessä asuvaa ihmisryhmää, jossa tehdään työtä yhteiseksi hyväksi. Yhteisön toiminta on usein kaksisuuntaista ja sisältää antamisen ja saamisen periaatteen. Hyvin toimiva yhteisö antaa jäsenilleen enemmän kuin jos jokainen sen jäsen toimisi erikseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Yhteisössä tehdään työtä yhteisen hyvä eteen. Toisin sanoen jokainen kantaa kortensa kekoon ja tekee oman osansa yhteisen hyvän lisäämiseksi. Työ vaatii aktiivisuutta. Määritelmä kuitenkin laventaa yhteisön käsitettä jatkuessaan:

Yhteisöjä voidaan luokitella niiden keston ja jäsenyyden kiinteyden perusteella. Institutionaalisten yhteisöjen jäsenyys, kuten perheen, kunnan ja valtion, kestää yleensä koko eliniän. Yksilö liittyy niihin syntyessään automaattisesti. Institutionaalisten yhteisön jäsenillä ei useinkaan ole samankaltaisia tavoitteita muiden jäsenten kanssa. Institutionaalisista yhteisöistä erotaan vain harvoin, vaikka tämä onkin teoriassa mahdollista.

Tämä tarkoittaa, että ihminen voi olla jonkin yhteisön jäsen halusi sitä tai ei. Mitäs silloin tapahtuu aktiivisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi? Hmm…. tämähän menee hankalaksi. Määritelmä ottaa kantaa myös vapaaehtoisiin yhteisöihin:

Toiminnalliset työ- tai harrastusyhteisöt eli niin kutsutut leirituliyhteisöt ovat kestoltaan keskipitkiä tai pitkäikäisiä ja luonteeltaan kiinteämpiä kuin institutionaaliset yhteisöt. Niihin liitytään omasta tahdosta ja usein konkreettisen toiminnan myötä. Leirituliyhteisöt kantavat ehkä eniten yhteisö –sanaan liittyviä myönteisiä merkityksiä. Niissä tavataan samanmielisiä, solmitaan ystävyyssuhteita, saadaan tukea ja tarvittaessa myös turvaa. 

Lyhytkestoisimmat yhteisöt saattavat kokoontua vain kerran, minkä jälkeen sen jäsenet häviävät omille teilleen. Näitä niin kutsuttuja narikkayhteisöjä ovat esimerkiksi kulttuuri- ja urheilutapahtumat ja yritysten asiakastilaisuudet. Yhteisön jäsenet eivät ole tapahtuman aikana välttämättä vuorovaikutuksessa, vaan jakavat ainoastaan saman, ainutkertaisen kokemuksen ja kokevat sitä kautta yhteisyyttä. Narikkayhteisöjen merkitys on korostunut nykypäivänä, kun monet kaihtavat pitkäaikaisia sitoumuksia.

Itse en näe yhtä jaettua kokemusta riittävänä perusteena yhteisölle, vaikkakin samaan paikkaan kerääntyminen vaatii omaa aktiivisuutta. En myöskään ole kuulemani, näkemäni ja oppimani perusteella ihan vakuuttunut siitä, että tällaisten ”narikkayhteisöjen” merkitys olisi nykypäivänä korostunut. Oman kokemukseni mukaan ihmiset kaipaavat nimenomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhdessä tekemistä, sitä kuuluisaa me-henkeä. Yksilöllisyyden korostamisen vastapainoksi tarvitaan yhteisöjä joihin kuulua, jotka kiinnittävät meidät osaksi jotakin ja tekevät meistä tarpeellisia palasia osana isompaa kokonaisuutta.

Määritelmän viimeinen argumentti on kuitenkin mielenkiintoinen:

Ennen teollista vallankumousta maaseutuyhteisö ja pikkukaupunkiyhteisö olivat yhteiskunnan perusyhteisöjä paljon kiinteämmässä mielessä kuin 1900-luvulla. Joidenkin tutkijoiden mielestä, esimerkiksi William McNeill, tulevaisuudessa pienyhteisöt tulevat jälleen elintärkeiksi globaalissa maailmassa.

Niin, tulevat elintärkeiksi… Minä luulen, että sen aika alkaa olla viimeistään nyt. Oravanpyörässä on pitkään juostu kovaa sivuilleen vilkuilematta. Nyt opetellaan pysähtymään ja huomaamaan mitä ympärillä tapahtuu. Omaa tarinaansa siitä kertovat esimerkiksi vallalla olevat erilaiset tavat etsiä mielenrauhaa meditaatiosta, mindfulnessista, downshiftaamisesta, ja muista pyrkimyksistä maadoittua, tyhjentää mieltä ja olla tässä ja nyt yhtä oman ympäristönsä kanssa.

Valitettavasti ympärillä tapahtuu paljon ikäviä asioita. Onneksi toki runsaasti myös hyvää. Uskon, että pysähtyminen ja rauhoittuminen saavat ihmiset laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja tuntemaan myötätuntoa toisiaan kohtaan, yhteisöllisyys nostaa päätään. Esimerkiksi tänä vuonna Tampereen HOPE-yhdityksen joululahjakeräyksessä jokaiselle heidän apunsa piirissä olevalle lapselle pystyttiin antamaan toiveena ollut lahja. Joulupuukeräys puolestaan tuotti Pirkanmaalla satoja lahjoja enemmän kuin viime vuonna.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteisöjä voi olla ilman omaa aktiivisuutta, mutta yhteisöllisyys syntyy tekojen kautta. Yhteisöllisyys on tunne. Tunne siitä, että yhteiset asiat ovat tärkeitä, ja toimimalla aktiivisesti yhteisön yhteisen hyvän eteen saavuttaa samalla myös jotain itselleen tärkeää.

Jos yhteisöllisyyttä kaivataan lisää, se on luotava itse. Sarkolan kaltainen maaseutukylä on eräänlainen yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiset asiat, kuten koulu, päiväkoti, turvallisuus, täällä toimivat elinkeinot ja kylän olemassaolo koetaan tarpeeksi tärkeiksi, jotta aktiivisuutta syntyy. Asioita ollaan valmiita tekemään yhdessä ja niiden toteuttamisesta nähdään konkreettisia hyötyjä. Maaseudulla tällainen toimintatapa on tietysti aina ollut luontainen. 

Laajemmassa mittakaavassa samoja asioita voidaan peilata koko yhteiskuntaan. Koulutus, varhaiskasvatus, kansalaisten turvallisuus, yritystoiminnan mahdollistaminen, työpaikkojen luominen ja säilyttäminen ovat asioita, jotka ovat viime aikoina olleet voimakkaasti politiikan keskiössä. Voisi siis ajatella, että myös kyläyhteisön talkoohenki ja yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja aktiivisuus ovat asioita, joita monistamalla voitaisiin koko yhteiskunnan tasolla saada paljon hyvää aikaan. Maaseudun aktiiviset kyläyhteisöt voisivat toimia suunnannäyttäjinä myös laajemmille pyrkimyksille yhteisöllisyyden lisäämiseen. 

Ensi lauantaina 14.1.  kyläyhteisö tekee taas yhdessä, sillä Sarkolan Kylien ja Vahalahden vanhempaintoimikunnan masinoimana järjestetään koulun ympäristössä kyläläisille mahdollisuus kinkunsulatukseen! Koulun ympäristön puustoa ja risukkoa karsitaan siistimmäksi koulua varten ja kaikille mukavammaksi katsella.
Mukaan tarvitaan mahdollisimman paljon väkeä iästä, sukupuolesta ja aiemmasta metsätyöammattitaidosta riippumatta. Risuhommaa riittää kaikille ja lisäksi ammattitaitoiset puun kaatajat ja raivausmiehet ovat tietysti kysyttyä valuuttaa. Tilaisuus järjestetään lauantaina koululla alkaen klo 8:00. Risusavottahenkilöitä voi tulla tekemään urakkaansa pitkin päivää. 

Tapahtuma Facebookissa 

Rauhaa uudelle vuodelle

Minulla oli paljon ajatuksia, joista olisin halunnut joulunalusaikaan kirjoittaa. En kirjoittanut. Uuden vuoden kynnykselläkin halusin laittaa ajatukseni tekstin muotoon. En laittanut. Nyt kun marraskuun alussa alkanut sairasteluputki, joulun kiireet ja loppuvuotta kirittänyt superstressi työasioista ovat hieman helpottaneet, virtaa ajatus vihdoin näppäimistön kautta luettavaan muotoon. On ihanaa pitkästä aikaa löytää voimia ja rauhallinen hetkiä kirjoittamiselle.

Joulun alla kylämme sai huippuuutisia. Nokian kaupungin kouluverkko päätettiin säilyttää ennallaan. Se tarkoittaa myös kyläkoulumme säilymistä. Päätös oli kaupunginvaltuustossa yksimielinen ja koulujen tulevaisuutta käsitellään seuraavaksi vuoden 2022 talousarviota päätettäessä syksyllä 2021. Mahtava juttu ja hieno osoitus siitä, että asioihin voidaan vaikuttaa hyvällä argumentoinnilla, tarjoamalla vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ja selvittämällä faktoja. Vaikka päätös toi joulurauhan kouluille ja antoi työrauhan useammaksi vuodeksi, en silti halua ajatella saavutettua tilaa joululahjana. Turvallinen kiusaamaton koulu lähellä kotia on lapsen perusoikeus. Ei hyvästä tahdosta annettu lahja. Hienoa, että myös kuntapäättäjät ovat ymmärtäneet tämän ja sitä toki on syytä juhlistaa. Uusi vuosi on varmasti kaikille meillyttävämpi aloittaa työrauhan vihdoin koittaessa.

Kunnanvaltuuston päätösestä uutisoi mm. Nokian Uutiset.

Vaikka joulu oli tänä vuonna omalla kohdallani aivan liian lyhyt, ehti siihen liittyä kauniita ja rentouttaviakin hetkiä. Onneksi, sillä välillä tuntui, että joulumieltä oli tänä vuonna mahdoton tavoittaa. Tunne oli jo itsessään masentavaa, sillä olen ehdottomasti jouluihminen, ja nuo kolme päivää kynttilöineen, lahjoineen, koristeineen ja herkkuruokineen ovat yksi vuoden kiistattomista kohokohdista, lämmintä ja kiireetöntä yhdessäoloa läheisten kanssa.

Koko loppuvuottani leimasi kuitenkin stressi. Ja vaikka sen huippu on ehkä taittunut, on se vahvasti läsnä vieläkin. Kun jouluviikolla ajoin pimeässä torstai-illassa uupuneena töistä kotiin, näin läheisellä pellolla pikatien vieressä uudet jouluvalot. Näin jo kaukaa, että pellolle oli ilmestynyt jotain, mitä siellä ei aiemmin ollut. Muutamassa sekunnissa skannasin muistijälkeni, joka kertoi, ettei pellolla siinä kohtaa ollut noin isoa latoa, jonka seiniä valot voisivat koristaa. Kun pääsin kohdalle, tajusin että pellolla lukee traktorin kokoisin ulkotulikirjaimin JOULUILOA.  

Voi kuinka tarpeeseen tuo toivotus tulikaan! Parahdin itkemään yksin autossa ja jälleen kerran tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka haluavat aidosti ilahduttaa muita, vieraita ihmisiä. Ilahduttaen siinä samalla varmasti itseään jotain noin kivaa ja kaunista luodessaan. Jouluiloa, niin, sitä olin todella kaivannut. Joulukuu oli ollut melkoisen iloton. 

Tulin kotiin ja itkunsekaisena selitin miehelleni, kuinka ihanan jutun olin matkalla nähnyt. Jälleen täysin pyytämättä ja yllättäen ihmiset kotiseutuni ympäristöstä olivat tietämättään onnistuneet antamaan minulle juuri sitä, mitä tarvitsin. Hyvää mieltä. Ja se säilyi yli koko joulun. Pienet jutut merkitsevät. Kiitos JOULUILOSTA.

Kuvia tästä Nokian maaseutunuorten upeasta peltotaiteesta löytyy ainakin SarkolanFacebook-ryhmästä.

Vaikka oman jouluilon tavoittamisessa oli haasteita, oli lasten puuhastelua ja jännitystä ihana seurata. Voi kuinka paljon niitä tonttuja näkyikään.

Joulun jälkeen koittivat välipäivät. Perhe jäi vielä isovanhemmille jatkamaan joululomaansa, minä palasin arkeen ja töihin. Vaikka edellisessä postauksessani aavistelin, että stressi ei enää aikaisempien kokemusten opettamana saa minusta niskaotetta, niin vain jouduin toteamaan, että en pysty sille vastaankaan laittamaan. Tietyn rajan yli oli jo menty. Koko joulukuun jyllännyt flunssa äityi sen verran pahaksi, että oli pakko pysähtyä. 

Lääkekaapista tuli etsittyä kaikki tropit ja teetä kului flunssan parantelussa.

Parin päivän lepo teki ihmeitä, ja uutena vuonna pystyin nauttimaan ulkoilusta ja ystävien seurasta. Siirsin tietoisesti pyykkivuoren ja villakoirat tajuntani ulottumattomiin, ja totesin, että kaikki ajallaan. 

Uutena vuonna sain jälleen todeta kuinka mahtavat ulkoilumahdollisuudet lähialueemme tarjoavatkaan. Kävimme molempina päivinä Ellivuoressa. Ensin pulkkailemassa, ja vuoden ensimmäisenä päivänä lapset pääsivät kokeilemaan lasketteluakin. Itse seisoin lähinnä nuorimmaisen päikkärivahtina vaunujen vieressä, mutta ei se iloa vähentänyt. Oli mahtavaa nähdä, kuinka nopeasti lapset oppivat nousemaan hissillä ylös, tulemaan rinnettä alas ja millaisia onnistumisen elämyksiä he siitä saivat. Vain vartin päässä kotoamme oli tämä huippupaikka, jossa seurueemme olisi viihtynyt vaikka koko päivän.

Uudenvuodenpäivänä lunta tuli juuri sen verran, että kaikkialla oli puhtaanvalkoista ja rinteissä hyvä harjoitella.

Maailmalta kantautuu jatkuvasti surullisia uutisia siitä, kuinka ihmiset tekevät toisilleen pahaa ja siitä kuinka huonossa tilassa luonto ja ympäristö ovat. Vaikka en tosiaankaan elä kuplassa, jossa ajattelisin, ettei omassa lintukodossamme voisi sattua mitään ikävää, tunnen joka tapauksessa nöyrää kiitollisuutta niistä asioista, joita ympäristössämme ja yhteisössämme havaitsen. Aidosta halusta ilahduttaa, aktiivisista pyrkimyksistä kehittää yhteistä kylää elinvoimaisemmaksi, kauniista maisemista, rohkeudesta valita elämätyyli vahvan arvomaailman mukaan, upeista harrastusmahdollisuuksista ja puhtaasta ilmasta hengittää. Yksinkertaisia mutta ei itsestään selviä asioita. 

Huomaan että monissa postauksissani toistuu itku ja liikutuksen tilasta kertominen. Niin tässäkin ja naurahdin tekstiä kirjoittaessani, että vaikutan melkoisen pateettiselta itkupilliltä. Totesin sen kuitenkin johtuvan siitä, että postaukseni käsittelevät usein jotain, mistä olen yllättynyt tai ilahtunut. En malta olla ihmettelemättä ääneen asioita, jotka menevät ihon alle, jotka liikuttavat ja lämmittävät sydänalaa. Vaikka uudenvuodenlupaukset ovat vähän turhia, yhden kuitenkin teen. Lupaan olla kadottamatta tapaani hämmästyä, kummastella, havainnoida ja ihmetellä. Maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, pienissä asioissa. Sarkolakin on sellainen. 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Nautiskelua ja napostelua tunnelmavalossa, niihin vanha vuosi on hyvä päättää.

Saman kylän poikii

 Eilen juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää. Se on tärkeä juhla, johon monilla perheillä liittyy perinteitä. Niin kauan kuin muistan, perheemme itsenäisyyspäivään on kuulunut olennaisena osana joulupiparien leipominen ja illalla tietenkin Linnan juhlien seuraaminen. Tänä vuonna poikkesimme perinteistä hieman ja piparit leivottiin jo viikonloppuna. Eilinen kului poikkeuksellisesti rakkaiden ystävien seurassa ulkoillen ja illalla kävimme Tampereella katsomassa ilotulituksen. 

 

Kotiin tultuamme avasin TV:n ja istahdin sohvalle arvioimaan Saulin ja Jennin vieraiden iltapukuloistoa. Mieleenpainuvin ja pysäyttävin kohta lähetyksessä oli kuitenkin 100-vuotiaan veteraanin, Tauno Hämäläisen haastattelu. Haastattelija kysyi vetreältä, viuluja harrastuksekseen rakentavalta mieheltä siitä, mistä suomalaisten sotilaiden vahvuus rintamalla löytyi, vaikka vastapuolella vaikutti olevan melkoinen ylivoima. Hämäläisen vastaus pysäytti. Hän totesi, että taustalla oli kansakoulu. 

Kun koulussa oli kasvettu yhteen, aikaa vietettiin yhdessä muutoinkin. Kun sota alkoi, rintamalla oltiin tuttujen saman kylän poikien ja tyttöjen kanssa. Hämäläinen kertoo, että kaikki ymmärsivät käyvän hyvin huonosti, jos nyt ei taisteltaisi. Nuoret ymmärsivät miten paljon oli menetettävää.

Toivon kaikesta sydämestäni, ettei Suomen ja suomalaisten tarvitse koskaan enää kokea sotaa. Toivoisin ettei kenenkään tässä maailmassa tarvitsisi. En kuitenkaan voinut olla tuntematta kevyttä liikutusta ja pientä pompahdusta sydämen kohdalla nöyrän veteraanin puhuessa kylän lasten ja nuorten yhteisöllisyyden merkityksestä vaikeista ajoista selviämiseen. Taistelutahto kumpuaa yhteisesti tärkeiden asioiden puolustamisesta. Olemme valmiita näkemään vaivaa sen eteen, mikä meille on merkityksellistä.

Vaihdoimme mieheni kanssa sanattoman katseen kuunnellessamme veteraani Hämäläisen sanoja. Emme voineet välttyä ajattelemasta tänä syksynä niin voimakkaasti esillä ollutta kyläkouluamme Vahalahdessa. Koulun säilyttämiselle on olemassa sekä taloudellisia, eettisiä että historiallisia perusteita, mutta vähintään yhtä painavia säilyttämistä puoltavia tekijöitä ovat arvoperusteiset argumentit. 

Kyläkoulu edustaa sellaista arvopohjaa, joka opettaa lapsille yhteisöllisyyttä, auttamista ja toisten huomioon ottamista ikään, kokoon, sukupuoleen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta. Sitä mikä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa nähdä vaivaa. Sitä minkä puolesta on jopa sodittu ja minkä voimalla on saavutettu maan itsenäisyys. Näen että kyläkoulun mahdollistamassa arjessa piilee vastavoima sille välinpitämättömyydelle, itsekeskeisyydelle ja näköalattomuudelle, joka tuntuu olevan vallalla oleva trendi. Vai mistä luulette johtuvan kampanjat, joissa mitataan ihmisten kykyä välittää; itkua tyhjistä lastenrattaista, kadulla makaava henkilö laskemassa kuinka moni pysähtyy tai mies puistonpenkillä seteleiden kanssa katsomassa, kuinka moni huomauttaa rahojen kohta lentävän taivaan tuuliin.

Kyläyhteisössä jokainen on tärkeä osa kokonaisuutta. Kun sen oppii oman kokemuksen kautta jo lapsena, on opilla kauaskantoisia vaikutuksia.  

Olen taannoin kirjoittanut lasten omasta yhteisöstä kylällämme. Olen siis päässyt jo omakohtaisesti näkemään, millainen ilmiö kylän yhteishenki on. Uskon että se on yksi arvokkaimmista asioista, joita lapseni voivat oppia. Sitä oppia ei saa kirjoista eikä sitä saavuteta digitalisoimalla opetusohjelmaa.

Tauno Hämäläisen sykähdyttävän haastattelun voi katsoa Ylensivuilta.

Lasten oma yhteisö

Nuorempi lapseni on kaksivuotias. Hänen nimensä on Oula. Päiväkoti on se sosiaalinen ympäristö, jonka kautta hän on kiinnittynyt osaksi kyläyhteisöä. Tai niin ajattelin. Eräs torstai-ilta kuitenkin todisti totuuden olevan paljon monimuotoisempi kuin kuvittelin. Jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa onnellisen hämmästyneenä ihmettelin pienestä kylästä kumpuavaa voimaa.

Tapaus sattui Vahalahden koulun pihamaalla. Koululla järjestetään joka torstai puuhakerhoa 5-10-vuotiaille lapsille. Kerho on ilmainen ja täytyy sanoa, että sitä vetävällä nuorella tytöllä on upean napakka ote lapsiin ja ihailtava kyky pitää homma hyppysissään. Vilinää ja vipellystä ei nimittäin puutu. Kerho on varsin suosittu ja sinne kerääntyy viikoittain paljon kylän lapsia pelaamaan ja leikkimään yhdessä. 

Lämpimillä keleillä ja valoisaan aikaan kerhoa pidettiin ulkona koulun pihalla. Nyt pelit pelaillaan sisätiloissa. Vanhempi lapseni, 5-vuotias tyttö, menee puuhakerhoon aina mielellään ja palaa sieltä silmät innosta säihkyen. Usein häntä kerhoon saattaessani nuorempi lapsi tallustelee mukana. Niin myös sinä pysäyttävänä kertana, kun ymmärsin millainen oma, kiinteä yhteisö kylän lapsilla on.

Seisoimme nuorimmaiseni kanssa koulun pihalla varmistamassa, että vanhempi pääsi turvallisesti perille. Kerhon vetäjä huikkasi lapsille eteisessä varmistavan kysymyksen, oliko pihalla vielä joku. Lapset kurkkasivat pihalle ja yhteen ääneen kajahti vastaus: ”Oula on vielä!”

Naurahtaen totesin takaisin, että Oula taitaa nyt kuitenkin vielä tulla kanssani kotiin. Muutama vuosi pitäisi vielä odottaa. Olin ilahtunut lasten reaktiosta. Kaikki tiesivät pienen poikani nimen. He varmasti myös tiesivät, kenen veli hän on, keitä hänen vanhempansa ovat ja missä hän asuu.

Sitten ovesta juoksi kouluikäinen tyttö. Hän juoksi Oulan eteen, kyykistyi, lausui pojan nimen lämpöä ja hyväksyntää äänessään ja rutisti vihreään talvihaalariin topatun tenavan rintaansa vasten. Halattuaan hämmästynyttä mutta tyytyväistä poikaa, tyttö juoksi takaisin sisälle. 

En tunnistanut talvivaatteisiin pukeutunutta tyttöä. En voi sanoa tuntevani vielä kaikkia kylän kouluikäisiä, varsinkaan pipo syvälle päähän painettuna. Mutta sillä ei ollut väliä. Sydänalaani levisi lämpö ja turvallisuuden tunne. Riippumatta iästä, pieni poikani oli jo luontaisesti kiinteä osa kylämme lapsiyhteisöä. Näin olin toki olettanut olevan vanhemman lapsen kohdalla ja sekin tuntui ihanalta. Olin saanut oletukselleni myös tukea samaisen puuhakerhon yhteydessä. Kerran eräs 9-vuotias herrasmies saattoi hänet lähes kotipihaan, kun olin kesän valoisuudessa antanut tytölle luvan tulla kotiin parin sadan metrin matkan aivan itsekseen puuhaillessani itsekin pihamaalla. Toisen kerran sain kuulla iloisen tervehdyksen ja kutsun mukaan leikkeihin saattaessani tyttöä kerhoon. Silloinkin kyseessä oli selkeästi vanhempi lapsi, jonka reaktio nuorempaa touhottajaa kohtaan olisi voinut olla myös aivan toisenlainen. Ei ollut. Se tuntui hyvältä. 

Kuitenkin juuri nuoremman kohdalla onnen tunne pääsi yllättämään. Koulu ja päiväkoti ovat samassa pihapiirissä, joten sinänsä nimeltä tunteminen oli enemmänkin ilahduttavaa kuin yllättävää. Hämmästyksen sai aikaan tapa, miten nuorimmaistani kohdeltiin. Tuntui turvalliselta, että kylän lapset tunsivat toisensa ja välittivät toisistaan ikään katsomatta. Jokainen otetaan osaksi yhteisö, vieläpä ilman vanhempien ohjausta. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa yhteisössä ja jokainen tekee siitä rikkaamman oman luonteensa, osaamisensa ja ikänsä mukaan. Ja se riittää. Miten harvinaista se onkaan tänä päivänä.