Yksi osa maalaisympäristön viehätystä on sen kyky yllättää
minut uudelleen ja uudelleen. Olen löytänyt itsestäni jälleen ihmettelevän
lapsen ja se tuntuu ihanalta. Huomaan hämmästeleväni asioita, joiden en tiennyt
kummastuttavan minua. Olen samaan aikaan tuntenut itseni yhtäältä pieneksi ja
toisaalta imenyt valtavasti voimaa ympäröivästä luonnosta, puhtaasta ilmasta ja
avaruudesta. Asiat asettuvat perspektiiviin, verenpaine laskee ja hartiat
rentoutuvat. Sellainen kokemus vetää nöyräksi.
Yksi asia jota etukäteen hieman jännitin, oli pimeys. Jep,
olen hiukan pimeän säikky ja niin on puolisonikin. Naureskelimmekin että
maaseutu on varmaan juuri oikea paikka kahdelle pimeänpelkoiselle. Minulla
pelko juontaa juurensa osin vilkkaasta mielikuvituksesta, osin siitä, että
pimeänäköni on surkea.
Muutimme vuoden pimeimpään aikaan marraskuun lopussa. Vaikka
tiesin, että kaupungissa ja sen laitamilla, kuten Olkahisissa, on varsin paljon
keinotekoista valoa, pääsi totaalinen säkkipimeys siitä huolimatta yllättämään.
Tilannetta ei helpottanut se, ettei pihassamme ollut yhtään pihavaloa ovien
vierustoille seiniin kiinnitettyjen valojen lisäksi.
Eräänä pakkasiltana muuttomme jälkeen menin ulos ripustamaan
jouluvaloja etupihamme havupensaisiin. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta.
Ilma tuoksui kirpeältä ja pakkanen nipisteli ihoa lempeästi. Ulkona oli
PI-ME-ÄÄ. Eikä minua pelottanut yhtään. Päinvastoin, pimeys ja hiljaisuus
tuntuivat turvalliselta ja rauhoittavalta.
Hämmästyin. Ilahduin. Jälleen kerran ympäristö näytti
minulle uuden puolen itsestään. Pimeys olikin aivan erilaista kuin mihin olin
tottunut. Jälleen kerran aistin sen hyväntahtoisesti nauravan minulle ja
sanovan, höpsö, kaikkea olematonta sinäkin jännität!
Pimeys ei toki ole ollut ainut asia, joka on puhutellut
minua täällä maalla. Se on vain yksi esimerkki. Yhteistä vastaaville
kokemuksille on kuitenkin ollut se, että ne ovat jokainen vuorollaan saaneet
aistini aukeamaan ja minut tuntemaan uudenlaista yhteyttä ympäristööni, luotoon.
Tosin, kun olen pysähtynyt tutkiskelemaan asiaa, olen
hoksannut, ettei kokemus ei ole kokonaan uusi. Joitakin vuosia sitten juuri
näihin aikoihin vuodesta olin aivan loppu. Keikuin vahvasti burnoutin reunalla,
jos en jo jalka rajan toisella puolella. En enää tiennyt, kuinka pysähtyä,
kuinka ladata akut uudelleen. Niin tyhjiksi ne olivat päässeet.
Vastaus löytyi lopulta etsimättä. Vietimme sinä vuonna
uudenvuoden mökillä meren rannassa. Silloin oli kova pakkanen ja meren jää eli
ryskyen ja paukkuen. Välillä ennen kunnon rytinää jään valitus kuulosti valaiden
ulisevalta laululta. Sitten pamahti. Muistan istuneeni ulkona pimeässä
pakkasessa tähtiä katsellen ja jään huumaavaa rytinää kuunnellen. Neljä päivää
luonnon omaa terapiahoitoa sai sykkeeni vihdoin laskemaan ja pystyin taas
tarkastelemaan tilannetta järkevästi. Keräsin voimani, tein päätöksiä ja
toteutin ne mennäkseni eteenpäin.
Toivon että minun ei tarvitse toistamiseen hakea vauhtia
yhtä syvältä. Vaikka tämäkin syksy on vaatinut veronsa ja huomaan käyväni
ylikierroksilla, en usko niin käyvän, sillä tunnistan maalaisympäristön ja
ympäröivän luonnon luovan samanlaista terapeuttista rauhaa kuin meren jää
tuolloin vuosia sitten. Minun on vain muistettava pysähtyä havainnoimaan, hengittämään
ja ennen kaikkea hämmästymään sekä ihmettelemään.
Ja pimeys, se on siinäkin mielessä ihanaa, että kynttilät,
takkatuli ja valot näyttävät niin kauniilta luoden tunnelmaa, joka suorastaan
kehottaa kutsumaan ystäviä glögille tai miksei lasilliselle punaviiniä. Ja
ystävistä sitä voimaa vasta saakin. Nykyisin ystäviä tosin vastaanottavat pihassamme sinne syksyllä asennetut valot, sillä vaikka pimeyteen on jo tottunutkin, näkökyky ei oleparantunut ;) .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti