Nuorempi lapseni on kaksivuotias. Hänen nimensä on Oula. Päiväkoti
on se sosiaalinen ympäristö, jonka kautta hän on kiinnittynyt osaksi
kyläyhteisöä. Tai niin ajattelin. Eräs torstai-ilta kuitenkin todisti totuuden
olevan paljon monimuotoisempi kuin kuvittelin. Jälleen kerran löysin itseni
tilanteesta, jossa onnellisen hämmästyneenä ihmettelin pienestä kylästä
kumpuavaa voimaa.
Tapaus sattui Vahalahden koulun pihamaalla. Koululla
järjestetään joka torstai puuhakerhoa 5-10-vuotiaille lapsille. Kerho on
ilmainen ja täytyy sanoa, että sitä vetävällä nuorella tytöllä on upean napakka
ote lapsiin ja ihailtava kyky pitää homma hyppysissään. Vilinää ja vipellystä
ei nimittäin puutu. Kerho on varsin suosittu ja sinne kerääntyy viikoittain
paljon kylän lapsia pelaamaan ja leikkimään yhdessä.
Lämpimillä keleillä ja valoisaan aikaan kerhoa pidettiin
ulkona koulun pihalla. Nyt pelit pelaillaan sisätiloissa. Vanhempi lapseni,
5-vuotias tyttö, menee puuhakerhoon aina mielellään ja palaa sieltä silmät
innosta säihkyen. Usein häntä kerhoon saattaessani nuorempi lapsi tallustelee
mukana. Niin myös sinä pysäyttävänä kertana, kun ymmärsin millainen oma,
kiinteä yhteisö kylän lapsilla on.
Seisoimme nuorimmaiseni kanssa koulun pihalla varmistamassa,
että vanhempi pääsi turvallisesti perille. Kerhon vetäjä huikkasi lapsille
eteisessä varmistavan kysymyksen, oliko pihalla vielä joku. Lapset kurkkasivat
pihalle ja yhteen ääneen kajahti vastaus: ”Oula on vielä!”
Naurahtaen totesin takaisin, että Oula taitaa nyt kuitenkin
vielä tulla kanssani kotiin. Muutama vuosi pitäisi vielä odottaa. Olin
ilahtunut lasten reaktiosta. Kaikki tiesivät pienen poikani nimen. He varmasti
myös tiesivät, kenen veli hän on, keitä hänen vanhempansa ovat ja missä hän
asuu.
Sitten ovesta juoksi kouluikäinen tyttö. Hän juoksi Oulan
eteen, kyykistyi, lausui pojan nimen lämpöä ja hyväksyntää äänessään ja rutisti
vihreään talvihaalariin topatun tenavan rintaansa vasten. Halattuaan
hämmästynyttä mutta tyytyväistä poikaa, tyttö juoksi takaisin sisälle.
En tunnistanut talvivaatteisiin pukeutunutta tyttöä. En voi
sanoa tuntevani vielä kaikkia kylän kouluikäisiä, varsinkaan pipo syvälle
päähän painettuna. Mutta sillä ei ollut väliä. Sydänalaani levisi lämpö ja
turvallisuuden tunne. Riippumatta iästä, pieni poikani oli jo luontaisesti kiinteä
osa kylämme lapsiyhteisöä. Näin olin toki olettanut olevan vanhemman lapsen
kohdalla ja sekin tuntui ihanalta. Olin saanut oletukselleni myös tukea
samaisen puuhakerhon yhteydessä. Kerran eräs 9-vuotias herrasmies saattoi hänet
lähes kotipihaan, kun olin kesän valoisuudessa antanut tytölle luvan tulla
kotiin parin sadan metrin matkan aivan itsekseen puuhaillessani itsekin
pihamaalla. Toisen kerran sain kuulla iloisen tervehdyksen ja kutsun mukaan leikkeihin
saattaessani tyttöä kerhoon. Silloinkin kyseessä oli selkeästi vanhempi lapsi,
jonka reaktio nuorempaa touhottajaa kohtaan olisi voinut olla myös aivan
toisenlainen. Ei ollut. Se tuntui hyvältä.
Kuitenkin juuri nuoremman kohdalla onnen tunne pääsi
yllättämään. Koulu ja päiväkoti ovat samassa pihapiirissä, joten sinänsä
nimeltä tunteminen oli enemmänkin ilahduttavaa kuin yllättävää. Hämmästyksen
sai aikaan tapa, miten nuorimmaistani kohdeltiin. Tuntui turvalliselta, että
kylän lapset tunsivat toisensa ja välittivät toisistaan ikään katsomatta. Jokainen
otetaan osaksi yhteisö, vieläpä ilman vanhempien ohjausta. Jokaisella on oma
tärkeä paikkansa yhteisössä ja jokainen tekee siitä rikkaamman oman luonteensa,
osaamisensa ja ikänsä mukaan. Ja se riittää. Miten harvinaista se onkaan tänä
päivänä.
<3 <3 Nykymaailmassa kyläyhteisö on kullanarvoinen! Se opettaa elämää enemmän kuin yksikään tietokone tai älypuhelin.
VastaaPoistaOlen tismalleen samaa mieltä. Laadukkailla lastenohjelmilla, digitalisaatiolla ja teknologialla on paikkansa ja ne tukevat tiettyjä elämän alueita hienosti, mutta mikään ei vedä vertoja aidoille sosiaalisille tilantenteille, jossa punnitaan inhimillisyyttä, yhteysöllisyyttä ja empatiakykyä. Kyläyhteisö on siihen oivallinen oppimisympäristö.
VastaaPoista