lauantai 26. marraskuuta 2016

Lasten oma yhteisö





Nuorempi lapseni on kaksivuotias. Hänen nimensä on Oula. Päiväkoti on se sosiaalinen ympäristö, jonka kautta hän on kiinnittynyt osaksi kyläyhteisöä. Tai niin ajattelin. Eräs torstai-ilta kuitenkin todisti totuuden olevan paljon monimuotoisempi kuin kuvittelin. Jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa onnellisen hämmästyneenä ihmettelin pienestä kylästä kumpuavaa voimaa.

Tapaus sattui Vahalahden koulun pihamaalla. Koululla järjestetään joka torstai puuhakerhoa 5-10-vuotiaille lapsille. Kerho on ilmainen ja täytyy sanoa, että sitä vetävällä nuorella tytöllä on upean napakka ote lapsiin ja ihailtava kyky pitää homma hyppysissään. Vilinää ja vipellystä ei nimittäin puutu. Kerho on varsin suosittu ja sinne kerääntyy viikoittain paljon kylän lapsia pelaamaan ja leikkimään yhdessä. 

Lämpimillä keleillä ja valoisaan aikaan kerhoa pidettiin ulkona koulun pihalla. Nyt pelit pelaillaan sisätiloissa. Vanhempi lapseni, 5-vuotias tyttö, menee puuhakerhoon aina mielellään ja palaa sieltä silmät innosta säihkyen. Usein häntä kerhoon saattaessani nuorempi lapsi tallustelee mukana. Niin myös sinä pysäyttävänä kertana, kun ymmärsin millainen oma, kiinteä yhteisö kylän lapsilla on.
Seisoimme nuorimmaiseni kanssa koulun pihalla varmistamassa, että vanhempi pääsi turvallisesti perille. Kerhon vetäjä huikkasi lapsille eteisessä varmistavan kysymyksen, oliko pihalla vielä joku. Lapset kurkkasivat pihalle ja yhteen ääneen kajahti vastaus: ”Oula on vielä!”

Naurahtaen totesin takaisin, että Oula taitaa nyt kuitenkin vielä tulla kanssani kotiin. Muutama vuosi pitäisi vielä odottaa. Olin ilahtunut lasten reaktiosta. Kaikki tiesivät pienen poikani nimen. He varmasti myös tiesivät, kenen veli hän on, keitä hänen vanhempansa ovat ja missä hän asuu.
Sitten ovesta juoksi kouluikäinen tyttö. Hän juoksi Oulan eteen, kyykistyi, lausui pojan nimen lämpöä ja hyväksyntää äänessään ja rutisti vihreään talvihaalariin topatun tenavan rintaansa vasten. Halattuaan hämmästynyttä mutta tyytyväistä poikaa, tyttö juoksi takaisin sisälle. 

En tunnistanut talvivaatteisiin pukeutunutta tyttöä. En voi sanoa tuntevani vielä kaikkia kylän kouluikäisiä, varsinkaan pipo syvälle päähän painettuna. Mutta sillä ei ollut väliä. Sydänalaani levisi lämpö ja turvallisuuden tunne. Riippumatta iästä, pieni poikani oli jo luontaisesti kiinteä osa kylämme lapsiyhteisöä. Näin olin toki olettanut olevan vanhemman lapsen kohdalla ja sekin tuntui ihanalta. Olin saanut oletukselleni myös tukea samaisen puuhakerhon yhteydessä. Kerran eräs 9-vuotias herrasmies saattoi hänet lähes kotipihaan, kun olin kesän valoisuudessa antanut tytölle luvan tulla kotiin parin sadan metrin matkan aivan itsekseen puuhaillessani itsekin pihamaalla. Toisen kerran sain kuulla iloisen tervehdyksen ja kutsun mukaan leikkeihin saattaessani tyttöä kerhoon. Silloinkin kyseessä oli selkeästi vanhempi lapsi, jonka reaktio nuorempaa touhottajaa kohtaan olisi voinut olla myös aivan toisenlainen. Ei ollut. Se tuntui hyvältä. 

Kuitenkin juuri nuoremman kohdalla onnen tunne pääsi yllättämään. Koulu ja päiväkoti ovat samassa pihapiirissä, joten sinänsä nimeltä tunteminen oli enemmänkin ilahduttavaa kuin yllättävää. Hämmästyksen sai aikaan tapa, miten nuorimmaistani kohdeltiin. Tuntui turvalliselta, että kylän lapset tunsivat toisensa ja välittivät toisistaan ikään katsomatta. Jokainen otetaan osaksi yhteisö, vieläpä ilman vanhempien ohjausta. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa yhteisössä ja jokainen tekee siitä rikkaamman oman luonteensa, osaamisensa ja ikänsä mukaan. Ja se riittää. Miten harvinaista se onkaan tänä päivänä.

2 kommenttia:

  1. <3 <3 Nykymaailmassa kyläyhteisö on kullanarvoinen! Se opettaa elämää enemmän kuin yksikään tietokone tai älypuhelin.

    VastaaPoista
  2. Olen tismalleen samaa mieltä. Laadukkailla lastenohjelmilla, digitalisaatiolla ja teknologialla on paikkansa ja ne tukevat tiettyjä elämän alueita hienosti, mutta mikään ei vedä vertoja aidoille sosiaalisille tilantenteille, jossa punnitaan inhimillisyyttä, yhteysöllisyyttä ja empatiakykyä. Kyläyhteisö on siihen oivallinen oppimisympäristö.

    VastaaPoista