Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän…

Tasan vuosi sitten lepäsi villalapaseni päällä uuden kodin avain. Tunteen risteilivät onnellisuudesta, jännitykseen, innosta haikeuteen ja rauhasta levottomuuteen. Olimme ostaneet talon maalta. Siis oikeasti maalta, Sarkolasta, lehmineen, lampaineen, peltoineen ja traktoreineen. Joskin meidän uusi talomme edusti melko urbaania maalla asumista.

Tuntui pelottavalta tempautua irti totutusta turvallisesta ympäristöstä ja heittäytyä aivan uudenlaiseen arkeen.

Olimme rakentaneet elämäämme Tampereelle Olkahisiin, joka sekin oli syrjässä keskustasta, mutta taajama kuitenkin. Siellä asuimme rivitalossa järven rannassa ja sosiaalinen verkosto oli kiinnittänyt meidät osaksi lapsiperheen ihanneyhteisöä. Aktiivinen mammaryhmä piti tiiviisti yhtä facebookissa, päiväkoti oli kodinomainen ja turvallinen, ja lapsille löytyi aina seuraa. Tampereen keskustaan ajoi vartissa. 

Siitä huolimatta etsimme omaa taloa yli kaksi vuotta. Meille oli selvää, että halusimme omakotitalon. Selvää oli myös, että Olkahisista sitä emme pystyisi ostamaan. Budjetti ja tavoite eivät kohdanneet. Kaipasimme väljyyttä, omaa rauhaa ja askartelutilaa. Kävimme katsomassa lähes 60 taloa, muutamia tontteja ja punnitsimme rahkeitamme lähteä rakennus- tai remonttiprojektiin. Olimme kironneet vuokratontteja, kauhistelleet maan hintaa, arvioineet hermojemme venymiskykyä ja kummastelleet lyhytnäköisiä rakennusteknisiä ratkaisuja.  Olimme rajanneet pois alueita, joista emme olleet kiinnostuneita, kartoittaneet alueita ja kuntia, joihin taloudellinen tilanteemme riittäisi ja listanneet kiinnostavien alueiden hyviä ja huonoja puolia.  Sarkolaan emme olleet törmänneet missään vaiheessa eikä Nokiakaan ollut listamme kärkipäässä.

Kesällä 2015 olimme löytäneet erään talon Toijalasta, jonka tarjouskamppailuun emme ennättäneet mukaan. Itkin talon perään kokonaisen päivän. Tiesin kuinka vaikeaa oli löytää talo, jonka kunto, arkkitehtuuri ja henki miellyttäisivät minua ja jonka tekniikka kelpaisi miehelleni. Talon piti tuntua välittömästi kodilta. Emme olleet kiinnostuneita peruskivoista ratkaisuista. Etsimme jotain, joka sopisi perheemme persoonallisuuteen.

Silloin törmäsimme Sarkolaan ensi kerran. Asuntoilmoitus uudehkosta omakotitalosta putkahti sähköpostiini ja heti seuraavana päivänä olimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran. Olimme paikalla ennen kiinteistövälittäjää. Minä jäin lasten kanssa autolle, mieheni käveli talon sivustaa kohti takapihaa tiluksia tarkastellen. Päästessään talon kulmalle, hän näki takapihalta aukeavan maiseman. Näin hänen hartioidensa rentoutuvan. Ne kirjaimellisesti laskivat senttejä. Sellaista reaktiota en ollut nähnyt minkään talon kohdalla ennen. Näytti siltä, kuin jotain olisi pudonnut hänen harteiltaan, jotain painavaa. Muistan sanoneeni lapsille, että nyt isä tykkää. 

Eikä jäänyt epäilystä siitä, tykkäsivätkö lapset. Yksityisnäytön päätteeksi nelivuotiaamme makasi meritähtenä olohuoneen lattialla ja totesi, ”äiti, kyllä tää taitaa olla meidän koti”. Ja niinhän se lopulta oli. Äiti tykkäsi myös.

Pitkään minua painoi kuitenkin huoli siitä, olimmeko sokaistuneet ihanasta talosta vai oliko maaseutu todellisuudessa juuri se kokonaisuus, jota olimme kaivanneet. Sydän sanoi, että tämä on juuri se paikka, jossa meidän kuuluukin asua, järki nipotti jatkuvasti pitkistä harrastusmatkoista, työmatkasta, haasteista koulun säilyttämiseen sekä muista normaalisti ihmisiä kohti keskustoja ajavista voimista. Vasta nyt kun vuosi sarkolalaisuutta tuli täyteen, uskalsin vihdoin myöntää itselleni, että sydämen ääntä kannatti kuunnella jälleen kerran.

Ajatus tästä blogista sai alkunsa, kun eräs terävänäköinen viestintäystäväni sanoi minusta huokuvan onnellisuuden ja ylpeyden kertoessani Sarkolasta. Tapauksesta ei ole kauan. Samaan aikaan Vahalahden 120-vuotiaan kyläkoulun kohtalosta on ollut käynnissä tiukka vääntö. Lakkauttamisuhka oli (ja on) todellinen. Havahduin siihen, että en voi jättää jakamatta sitä kokemusta, jonka vieläkin verrattain uusi kotiseutumme on minulle ja perheelleni tarjonnut. Koen vieläkin katsovani asioita tavallaan ulkopuolelta, joskin minun on sanottava, etten ole missään asuessani tullut niin nopeasti osaksi niin tiivistä yhteisöä, kuin täällä. Ulkopuolisuudella viittaan enemmänkin siihen, että näen ja huomaan asioita ulkopuolisen silmin ja ihmettelyn aiheeni ovat varmasti monelle pitkään kylällä asuneelle itsestään selvyyksiä. 

En ole aiemmin asunut maalla, enkä edes omakotitalossa. Olen toimistotyöläinen. Peurat omalla takapihalla ovat minusta eksoottisia enkä ennen viime viikkoa ollut koskaan valmistanut mitään karitsasta tai nähnyt metsäkoneen napsauttavan isoa koivua poikki kuin tulitikkua. Siitä huolimatta tunnen olevani kotona juuri täällä. On mahtavaa imeä itseensä kaikki se voima ja hyvä, jota Sarkolan kaltainen ympäristö voi antaa. On huikeaa kuulla, että se huokuu ja hehkuu myös ulospäin niin, että muutkin huomaavat sen. Se on jakamisen arvoista ja siitä aion tässä blogissa kertoa.