Kuka pelkää pimeää – En minä ainakaan!

Yksi osa maalaisympäristön viehätystä on sen kyky yllättää minut uudelleen ja uudelleen. Olen löytänyt itsestäni jälleen ihmettelevän lapsen ja se tuntuu ihanalta. Huomaan hämmästeleväni asioita, joiden en tiennyt kummastuttavan minua. Olen samaan aikaan tuntenut itseni yhtäältä pieneksi ja toisaalta imenyt valtavasti voimaa ympäröivästä luonnosta, puhtaasta ilmasta ja avaruudesta. Asiat asettuvat perspektiiviin, verenpaine laskee ja hartiat rentoutuvat. Sellainen kokemus vetää nöyräksi.

Yksi asia jota etukäteen hieman jännitin, oli pimeys. Jep, olen hiukan pimeän säikky ja niin on puolisonikin. Naureskelimmekin että maaseutu on varmaan juuri oikea paikka kahdelle pimeänpelkoiselle. Minulla pelko juontaa juurensa osin vilkkaasta mielikuvituksesta, osin siitä, että pimeänäköni on surkea. 

Muutimme vuoden pimeimpään aikaan marraskuun lopussa. Vaikka tiesin, että kaupungissa ja sen laitamilla, kuten Olkahisissa, on varsin paljon keinotekoista valoa, pääsi totaalinen säkkipimeys siitä huolimatta yllättämään. Tilannetta ei helpottanut se, ettei pihassamme ollut yhtään pihavaloa ovien vierustoille seiniin kiinnitettyjen valojen lisäksi. 

Eräänä pakkasiltana muuttomme jälkeen menin ulos ripustamaan jouluvaloja etupihamme havupensaisiin. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ilma tuoksui kirpeältä ja pakkanen nipisteli ihoa lempeästi. Ulkona oli PI-ME-ÄÄ. Eikä minua pelottanut yhtään. Päinvastoin, pimeys ja hiljaisuus tuntuivat turvalliselta ja rauhoittavalta. 

Hämmästyin. Ilahduin. Jälleen kerran ympäristö näytti minulle uuden puolen itsestään. Pimeys olikin aivan erilaista kuin mihin olin tottunut. Jälleen kerran aistin sen hyväntahtoisesti nauravan minulle ja sanovan, höpsö, kaikkea olematonta sinäkin jännität! 

Pimeys ei toki ole ollut ainut asia, joka on puhutellut minua täällä maalla. Se on vain yksi esimerkki. Yhteistä vastaaville kokemuksille on kuitenkin ollut se, että ne ovat jokainen vuorollaan saaneet aistini aukeamaan ja minut tuntemaan uudenlaista yhteyttä ympäristööni, luotoon. 

Tosin, kun olen pysähtynyt tutkiskelemaan asiaa, olen hoksannut, ettei kokemus ei ole kokonaan uusi. Joitakin vuosia sitten juuri näihin aikoihin vuodesta olin aivan loppu. Keikuin vahvasti burnoutin reunalla, jos en jo jalka rajan toisella puolella. En enää tiennyt, kuinka pysähtyä, kuinka ladata akut uudelleen. Niin tyhjiksi ne olivat päässeet.

Vastaus löytyi lopulta etsimättä. Vietimme sinä vuonna uudenvuoden mökillä meren rannassa. Silloin oli kova pakkanen ja meren jää eli ryskyen ja paukkuen. Välillä ennen kunnon rytinää jään valitus kuulosti valaiden ulisevalta laululta. Sitten pamahti. Muistan istuneeni ulkona pimeässä pakkasessa tähtiä katsellen ja jään huumaavaa rytinää kuunnellen. Neljä päivää luonnon omaa terapiahoitoa sai sykkeeni vihdoin laskemaan ja pystyin taas tarkastelemaan tilannetta järkevästi. Keräsin voimani, tein päätöksiä ja toteutin ne mennäkseni eteenpäin.

Toivon että minun ei tarvitse toistamiseen hakea vauhtia yhtä syvältä. Vaikka tämäkin syksy on vaatinut veronsa ja huomaan käyväni ylikierroksilla, en usko niin käyvän, sillä tunnistan maalaisympäristön ja ympäröivän luonnon luovan samanlaista terapeuttista rauhaa kuin meren jää tuolloin vuosia sitten. Minun on vain muistettava pysähtyä havainnoimaan, hengittämään ja ennen kaikkea hämmästymään sekä ihmettelemään. 

Ja pimeys, se on siinäkin mielessä ihanaa, että kynttilät, takkatuli ja valot näyttävät niin kauniilta luoden tunnelmaa, joka suorastaan kehottaa kutsumaan ystäviä glögille tai miksei lasilliselle punaviiniä. Ja ystävistä sitä voimaa vasta saakin. Nykyisin ystäviä tosin vastaanottavat pihassamme sinne syksyllä asennetut valot, sillä vaikka pimeyteen on jo tottunutkin, näkökyky ei oleparantunut ;) .